Asuin kymmenen vuotta ulkomailla, kunnes muutin takaisin Suomeen. Nyt muutosta on kaksi vuotta, ja helposti luulisi, että omaan kotimaahan olisi solahtanut vaivatta takaisin. Näin ei kuitenkaan minulle käynyt, vaan melkeinpä päinvastoin: takaisin Suomeen asettuminen on ollut paljon vaikeampaa, kuin mihinkään muuhun maahan. Sen kanssa painiskelen edelleen, ja näillä näkymin hamaan tulevaisuuteen asti.
Paluumuuton Todellisuus
Ehkä toisille takaisin Suomeen sopeutuminen ei ole ollenkaan vaikeaa, tai ainakin lopulta tänne asettuu onnellisesti takaisin asumaan. Kuitenkaan ilmeisesti ei ole myöskään epätavallista, että pitkään ulkomailla asuneet ulkosuomalaiset eivät tunnekaan enää oloaan kotoisaksi Suomessa paluumuuton jälkeen.
Itse kuulun selvästikin tähän jälkimmäiseen kategoriaan. Olen viime vuosien aikana yrittänyt kovasti tehdä itsetutkiskelua sen suhteen, mistä tämä johtuu. Onko kyse kenties omasta persoonallisuudesta? Vai yleisestikin normaalista reaktiosta? Ja jos näin olisi, niin milloin epämiellyttävä olo Suomessa asumisesta laantuu? Ja mitä jos ei laannukaan – onko silloin ainoa vaihtoehto palata maailmalle? Ja miksi ihmeessä sopeutuminen tänne on näin hurjan hankalaa?
Todellisuus paluumutossa on myös ollut aivan eri kuin mitä jokavuotisilla Suomen lomilla. Toki silloin on ollut aina ilo ylimmillään, viikot täynnä tekemistä ja tuttujen näkemistä ja syöpöttelyä ja lomafiilistä! Kukapa siitä ei nauttisi, ja aikanaan Suomen lomista ei saanut tarpeekseen lainkaan. Muuton jälkeen kuitenkin arki asettuu uomaansa itse kullakin, tuttavat tottuvat ajatukseen että nuo nyt ovatkin täällä, ja herkkujakaan ei voi vetää koko päivää joka päivä. Ja arki ehkä täällä on itselleni kuitenkin liian verkkaista.
Miksi Sopeutuminen Sitten On Niin Hankalaa?
Teoriassahan Suomessa kaikki on hyvin. Viileä ilmasto, luonnonläheisyys, ihan parhaan makuinen vesijohtovesi, ja toimivat palvelut ovat aika kaivattuja piirteitä ihan jo keski-Euroopassakin tänä kesänä. Lisätään vielä hyvälaatuinen ja edullinen koulutus ja päivähoito, ja (ainakin lapsille) toimiva terveydenhuolto, niin elämän peruspilarit on aika hyvin kunnossa. Ja näiden syiden takiahan me tänne muutettiinkin! Että olisi lapsille kaikki kondiksessa ja parhaat mahdolliset edellytykset turvalliseen ja huolettomaan lapsuuteen.
Miten kuitenkaan nämä kaikki ei riitä omaan onnellisuuteen? Toki kaipasin kovasti jo teininä maailmalle, joten ei kai tällaisen levottoman olon pitäisi tulla yllätyksenä. Mutta jotenkin myös tuntuu, että vuosikymmen ulkomailla muutti itseä sen verran, että ei tunnu enää niin suomalaiselta.
Ei sillä, että tuntuisi minkään muunkaan maalaiselta, ja oma identiteetti on edelleen suomalaisen. Mutta kun palaa tänne missä on paljon muitakin suomalaisia, niin huomaa, että ei oikein enää solahda juttuihin mukaan. Koko ajan tuntuu vähän ulkopuoliselta, että ei ihan samaistu muihin, eikä muut sinuun. Että koko ajan joutuu vähän miettimään mitä sanoo ja mistä puhuu, jotta ei tule outoja katseita. Lisäksi huomaan kaipaavani kovasti hieman eläväisempää menoa ja meininkiä kuin mitä täältä löytyy.
Kannattiko Paluumuutto Ollenkaan?
Ehkä se kaikkein suurin kysymys on, josko paluumuutto kannatti laisinkaan, jos mieli edelleen vetää muualle. Oma vastaus siihen on kuitenkin että kannatti. Kaksi vuotta on silti varsin pitkä aika, ainakin pikkulapsiperheessä, ja siihen on mahtunut paljon.
Meidän kaksi nuorinta lasta on syntynyt täällä, tosi turvallisissa ja rauhallisissa oloissa. Siitä kiitän kyllä pohjoismaista terveydenhuoltoa. Lasten suomen kielen taito on myös paljon paremmalla tasolla, kuin mitä se olisi ulkomailla. Samalla tavoin heidän suhteet mun lähisukulaisiin on paljon paremmat näiden kahden vuoden jälkeen. On ollut myös hienoa, että mun puoliso on päässyt näkemään ja kokemaan Suomen, ja jopa oppimaan vähän suomea. Meidän vanhin lapsi on myös oppinut monia taitoja, jotka muuten olisivat ehkä jääneet oppimatta – luistelua, hiihtoa, tulentekoa, kasvien tunnistusta, marjastusta ja sienestystä.
Monta hyvää ja jopa korvaamatonta asiaa on siis jäänyt käteen viimeisestä parista vuodesta. Eikä meillä ole lähtö edessä nyt hetimmiten muutenkaan, ja varmasti monta muutakin kivaa ja hyödyllistä taitoa ja kokemusta tarttuu mukaan Suomen vuosista – taitoja, joita ei ehkä parin viikon lomilla olisi oppinut.
Lapsuus saa olla lapsuutta meidänkin lapsilla, ja se lämmittää omaa mieltä vaikka itselle tämä suomielämä onkin enemmän tai vähemmän optimaalista. Ehkä kyse on myös siitä, että olen oman lapsuuteni jo täällä elänyt, ja en koskaan haikaillut aikuiselämästä Suomessa, vaikka lapsuuden arvon täällä tunnistankin.
Tulevaisuuden Suunnitelmia (Ja Kauhukuvia)
Tällä kokemuksella voin jo varmasti sanoa, että eläkeikään asti ei täällä tulla aikaa viettämään. Mutta vaikka oma sydän vetäisikin jo maailmalle, on lasten kanssa kuitenkin paljon optimoitavaa: miten lähteä niin, että se ei ole nuorimmaiselle liian aikaista, mutta vanhimmalle ei myöskään liian myöhäistä? On siis vaikea sanoa vielä tarkkaa vuosilukua kun Suomi jää taas taakse, mutta on siihen kuitenkin vielä hetki.
Suuntana tällä hetkellä on silloin tiukasti Aasia. Sekä minua että puolisoani kiehtoo Kiina, joten jos sinne saisi viisumit, niin parin vuoden pyörähdys olisi oikein ideaalia. Sitten varmaankin suuntana olisi taas Singapore. Vaikka sielläkin on omat ongelmansa, ajattelemme kuitenkin, että lapsille olisi reilua tuntea myös toinen kotimaansa ja kokea kuuluvansa sinnekin aikuisiällä.
Ennen näitä suurempia muuttosuunnitelmia lähtisimme kuitenkin mieluusti pääkaupunkiseudulle päin. Itse olen vahvasti kaupunki-ihminen, joten pienemmällä paikkakunnalla asuminen on käynyt myös koville. Helsingin seudulta saattaisi myös löytyä enemmän kiinankielisiä piirejä lapsille, ja muitakin maahanmuuttajia/maahanpalaajia, joihin voisi ehkä hieman samaistua. Sitä nyt ensiksi odotellessa!
Suurimmaksi peloksi itsellä kyllä nousee, että sitä jotenkin jämähtäisi takaisin Suomeen. Että elämä veisi mennessään, ja lasten koulut ja kaverit ja kerhot sun muut painostaisivat jäämään aloilleen. Että päästäisi liikaa irti omista unelmistaan siksi, että on helpompaa jäädä paikoilleen. Että päätyykin elämään sellaista arkea, jota salaa inhoaa. Se olisi se mulle kauhein kohtalo. Ehkä kuitenkin tätä sanoittamalla voin myös pyristellä irti tämän mahdollisen todellisuuden otteesta.
Nyt eniten kiinnostaa, onko joku teistä paluumuuttaja? Tai onko joku miettinyt paluumuuttoa? Kerro kommenteissa oma kokemuksesi!
Jos paluumuuttopostaukset muuten kiinnostavat, voit lukea aiemman postaukseni aiheesta täältä, tai Helin hyvin erilaisen kokemuksen paluumuutosta täältä. Meitä voi lisäksi seurata instagramissa @muumaamandariini ja minua henkilökohtaisesti @sarafromfinland.
