OLENKO MINÄ HYVÄ MAAHANMUUTTAJA?

Näen itseni enemmänkin maahanmuuttajana kuin ulkosuomalaisena. Miten hyvin olen sopeutunut Itävaltaan? Onko sillä väliä?

Olen sitä mieltä, että jos asuu ulkomailla, on maahanmuuttaja. En kutsu itseäni expatiksi, sillä ilmaus nostaa minusta tietynlaiset, rikkaat valkoiset länsimaalaiset muiden maahanmuuttajien yläpuolelle. Minulla on eri maan passi kuin itävaltalaisilla, minulla ei ole sukujuuria tässä maassa enkä puhu itävallansaksaa äidinkielenäni – olen siis maahanmuuttaja. Piste. Maahanmuuttajien kotouttamisesta ja sopeutumisesta puhutaan paljon. Ei vain Suomessa, vaan jokaisessa maassa, jossa olen asunut tai jonka uutisia seuraan. Yleensä sävy on aika ikävä (ei siitä sen enempää).

On mennyt viisi vuotta siitä, kun vaihdoin kirjani Itävaltaan pysyvästi. Sitä ennen asuin täällä lyhemmissä pätkissä vuoden. Maahanmuuttaja, joka on asunut Suomessa saman verran ja jolla on suomalainen puoliso voisi hakea jo kansalaisuutta. Luulisi siis, että olisin voinut integroitua tänne alppihiihdon ja klassisen musiikin kehtoon jo jonkin verran. No, olenko? Ja pitäisikö minun? Heitän oman pohdinnan lisäksi myös seuraajiemme näkemyksiä, joita kyselin Instagramissa. Kyselyyn vastasi noin 100 ihmistä, joten se ei missään nimessä ole tilastollisesti pätevä.

Pitääkö osata kieltä?

Minikyselyyni vastanneista selvä enemmistö eli 81% oli sitä mieltä, että asuinmaan kieltä pitäisi osata niin, että pärjää arjessa. Sujuvaa kielitaitoa vaatisi 15%, kun taas 4 % mielestä kieltä ei tarvitse opetella.

Satuin osaamaan saksaa aika hyvin jo ennen kuin muutin Wieniin. Olin työskennellyt au pairina Sveitsissä ja asunut pari vuotta Saksan Leipzigissa. Oikeastaan saksantaitoni on vain taantunut Wienin vuosina, sillä koti- ja työkieleni on englanti. Pystyn lukemaan romaaneja, asioimaan virastoissa ja soittamaan tulikivenkatkuisen puhelun sähköyhtiölle, joka laskuttaa liikaa. Mutta. Pystyisin paljon parempaankin, jos vain viitsisin. Vuosikausiin en ole tehnyt mitään saksantaidon petraamiseksi: en käynyt kielikursseilla tai edes vaihtanut kieltä saksaksi, jos kahvihuoneeseen osuu vain minä ja itävaltalaisia. Olen laiskistunut tasolle, jolla pärjään arjessa – ymmärrän ja tulen ymmärretyksi – mutta sujuvasta, saati äidinkielen veroisesta saksasta saan vain haaveilla. Jos viitsisin, voisin tehdä asialle paljonkin, mutta no.

Minulla on kuitenkin tunnollinen suhtautuminen asuinmaan kielen osaamiseen. Koska olen itse päättänyt siirtää itseni eri kielialueelle, minun pitää sopeutua, ei heidän, jotka täällä jo asuvat. Olen tätä mieltä vain omassa tapauksessani, en kenenkään muun. Haluan itse ymmärtää, mitä ympärillä puhutaan, ja olla vähemmän taakaksi. Minulla on hyvä kielipää ja olen päässyt opiskelemaan saksaa ilmaiseksi jo lukiossa. Näin ei todellakaan ole kaikilla, jotka ovat muuttaneet Itävaltaan. Kaikilta ei voi vaatia samaa. Itse vaadin itseltäni vähintään auttavaa kielitaitoa maassa, johon olen omasta tahdostani muuttanut.

Olen asunut lyhyempiä, vuoden tai parin pätkiä myös maissa, joiden kieltä en osaa: Unkarissa ja Hollannissa. Tunsin siellä itseni ulkopuoliseksi, kun en osannut edes ostaa kiloa omenoita torilta. Jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa, olisin kyllä ottanut oppikirjan kauniiseen käteen. Nyt edessä siintää taas muutto maahan, jonka kieli ei vielä taivu, joten olen aloittanut opiskelun jo etukäteen.

Olenko kärryillä maan menosta?

Kysyin seuraajilta, miten tarkasti asuinmaan uutisia tulisi seurata, ja hajonta oli tässä paljon suurempaa. 42% vastaajista oli sitä mieltä, että asuinmaan tapahtumia tulisi seurata kaikista tarkiten ja noin puolet seuraa niin asuinmaan, Suomen kuin maailmankin uutisia. Kolmannes ei vaadi pysymään kärryillä asuinmaan uutisista.

Ironista kyllä, politiikkatieteilijänä olen aika hatarasti perillä siitä, mitä Itävallassa tapahtuu. Seuraan lähinnä säätiedotuksia ja Wienin paikallisuutisia enkä todellakaan osaisi nimetä kaikkia Itävallan ministereitä. Seuraan kumppanini passimaan eli Unkarin menoa paljon enemmän. Ehkä siksi, ettei Itävallassa ole tällä hetkellä meneillään kummoistakaan kriisiä, josta murehtia. Olen opetellut Itävallan historiaa paljonkin, sillä olen opettanut siitä kursseja.

Minusta asuinmaan historian, kulttuurin ja politiikan tuntemus on aika hyvä mittatikku sille, miten tiukasti on sitoutunut pysymään siinä yhteiskunnassa ja haluaa olla osa sitä. Tietty jokainen päättää itse, mistä asioista haluaa olla kärryillä. Jotakuta kiinnostaa luonnonsuojelu ja toista urheilu-uutiset. Jos minulla olisi tiedossa monen vuoden sopimus itävaltalaiseen työpaikkaan tai paikallinen kumppani, yrittäisin takuulla enemmän. Aiemmin yritinkin, kun ajattelin, että tännehän voisi jäädä toistaiseksi.

Yleisesti olen sitä mieltä, että jos tietää omat poliittiset mielipiteensä, niitä kannattaa harjoittaa, vaikka ei kotimaassaan olisikaan. Olen käyttänyt opiskelijoita kenttäkursseilla tutustumassa Itävallan luonnonsuojelun haasteisiin, osallistunut mielenosoituksiin ja äänestänyt paikallisvaaleissa (EU-kansalaisella on siihen oikeus!). Ulkomailla asuminen ei ole syy passivoitua tai heittää hanskat tiskiin. Pidän velvollisuutenani seurata myös Suomen menoa ja tehdä sen, minkä jaksan ja mihin pystyyn. Yksi hyvä ja helppo tapa osallistua on allekirjoittaa kansalaisaloitteita!

Paikallisia kavereita vai expat-kuplaa?

Kysyin myös siitä, millaisissa piireissä pyöritään: paikallisissa vai toisten maahanmuuttajien kanssa. Vain neljännes hengaa enimmäkseen paikallisten kanssa. 58% tunnustaa, että heillä on ainakin muutama paikallinen kaveri, kun taas 18 % elelee enimmäkseen expat-kuplassa.

Se, kenen kanssa aikaansa viettää, on todennäköisesti sopeutumisen kannalta kynnyskysymys. On paljon vaikeampaa luoda side kieleen ja kulttuuriin, elleivät ne ole osa arkea. Joissakin paikoissa tämä on paljon helpompaa (tai siis vaikeampaa), jos paikalliset eivät suostu puhumaan muuta kuin omaa kieltään. Opin vaihtarina espanjaa hurjaa vauhtia, kun isäntäperheessä asuessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa: puhu espanjaa tai ole hiljaa.

Leipzigissa asuessa vietin aikaani vain paikallisten kanssa. Pääsin heidän mukanaan muuttoavuksi, metsäreiveihin, telttaretkille ja melkein poliisin pamputettavaksi. Kokemus oli toisaalta palkitseva. Elin samanlaista parikymppisen arkiseikkailua kuin hekin ja opin tuntemaan kaupungin ja sen tavat jo vuodessa. Toisaalta minulla oli jatkuvasti paljon enemmän ulkopuolinen olo kuin nyt, kun suurin osa läheisistä ihmissuhteistani Wienissä on ei-itävaltalaisten kanssa. Kaikki kanssakäyminen muistutti siitä, että olen tullut muualta ja etten osaa saksaa tarpeeksi hyvin (vielä). Muutaman vuoden päästä epämukavuus olisi varmasti helpottanut.

Nykyisin minulla on muutama hyvä itävaltalainen kaveri. En ole varsinaisesti oppinut maasta mitään uutta heidän kauttaan, mutta olen päässyt purkamaan yhden puutarhavajan Salzburgissa ja kokeilemaan vaikeita Klettersteigeja, joille en olisi itse uskaltautunut.

Minusta kenelläkään ei ole velvollisuutta viettää aikaansa paikallisten kanssa, mutta ilman sitä ei voi kotiutua uuteen paikkaan. Kysymys kuuluu: pitääkö kotiutua? Ei minusta, kunhan ei riko asuinmaan lakeja (ainakaan vahingossa) tai vaadi paikallisia sopeutumaan omiin tapoihin ja uskomuksiin. Harmiton esimerkki tästä on se, että Itävallassa kaupat ovat aina sunnuntaisin kiinni, eikä sunnuntaisin muutenkaan tapahdu juuri mitään. Tai että baareissa ja ravintoloissa joutuu usein vieläkin maksamaan käteisellä. Minkäs sille teet? Ei muuta kuin ruokaostoksille perjantaisin ja euronippu lompsaan.

Pitääkö asuinmaalle olla kiitollinen?

Tästä en kysynyt mitään – ajatukset ovat ihan vain omiani.

Noh, ensinnäkään en ole millään lailla kansallismielinen. En koe olevani suomalainen, vaan pohjoisesta kotoisin, enkä asuvani välttämättä Itävallassa, vaan Wienissä. En ole kiitollinen millekään valtiolle, vaan yhteiskunnalle. Kunnioitan sitä arjessa monellakin tavalla. Yritän olla kuormittamatta paikallisia kavereita ja asiakaspalvelijoita sun muita niin, että puhun saksaa enkä juuri tarvitse apua paperihommissa. Selvitän, miten asiat hoidetaan täällä ja toimin kuten pitää: kierrätän, äänestän ja autan, minkä voin.

En vänkää pikkuasioita vastaan, kuten kauppojen aukioloaikoja, mutta minusta isoista epäkohdista ”purnaaminen” on kansalaisvelvollisuus. Esimerkiksi Itävallassa naisiin kohdistuva väkivalta on vakava ongelma. Minusta maahanmuuttajan ei tarvitse hyväksyä uuden asuinpaikan yhteiskuntaa. Ovathan kansalaisetkin keskenään monesta asiasta eri mieltä. Mutta osallistua pitää! Osallistumisen taso tietty vaihtelee sen perusteella, aikooko viettää asuinpaikassa puoli vuotta vai kenties loppuiän.

No, olenko minä hyvä maahanmuuttaja?

Ehkä. Tuskin? Minusta tärkeämpi kysymys kuuluu: olenko minä hyvä yhteiskunnan jäsen tai kansalainen, missä sitten olenkin?

Oletko sinä mielestäsi hyvä maahanmuuttaja? Ja onko uuteen paikkaan muuttaneella velvollisuutta sopeutua?

Kirjoitin tämän postauksen juuri nyt siksi, että olen muuttamassa Itävallasta pian pois. Minne – heittäkääpä arvauksia!