“Onko sun ihan pakko?”
Tämä oli kommentti äidiltäni sen jälkeen, kun olin kertonut suunnittelevani viikonloppumatkaa Moskovaan vierailemaan kaverini luona. Kysymykseen oli hankala vastata, pakkohan ei tietenkään ollut mutta viimeisen kolmen vuoden aikana peruuntuneet kolme reissua Venäjälle harmittivat ja nyt olisi mahdollisuus viimein päästä tutustumaan itänaapuriin.
Tietyt tapahtumat huomioiden voi toki väittää, että juuri nyt ei ole paras hetki lähteä tutkimaan Venäjää, mutta uskoin olevani riittävän tietoinen mahdollisista riskeistä ja haasteista. Luotin vahvasti Moskovassa asuvien ystävieni antamaan tietoon siitä, että elämä siellä on pysynyt suhteellisen normaalina, eikä näillä tietyillä tapahtumilla näyttänyt olevan merkittävää vaikutusta arkielämään. Olin tietoinen nykyisten pakotteiden vaikutuksista matkaani, kuten ulkomaisten pankkikorttien toimimattomuudesta, logistisista haasteista ja siitä että ei-venäläiset vakuutukset eivät korvaa mitään Venäjällä tapahtunutta. Keksin ratkaisun pankkikorttikysymykseen ja otin matkavakuutuksen Venäläiseltä yhtiöltä, lähinnä toki muodollisuutena, sillä matkavakuutus vaadittiin viisumia varten. Logistiset haasteet selätin yksinkertaisesti vain hyväksymällä sen, että kohteeseen päästäkseni ainoa vaihtoehto oli lentää Riikaan ja hypätä Moskovaan suuntaavaan bussiin noin vuorokaudeksi.
Matkanteko sujui siedettävästi ja pääsin perille perjantaina keskipäivällä. Hyppäsin metroon kohti kaverini asuntoa. Ensimmäiselle illalle olimme kaavailleet paikallisten oluiden maistelua kotosalla, jonka jälkeen tarkoitus oli ottaa taksi keskustaan ja lähteä tutkimaan Moskovan yöelämää. Mukava illanvietto tosin katkesi havahtuessani siihen, etten pystynyt enää kävelemään oikean polven suunnattoman kivun vuoksi. Itse yritin vakuutella ystäviäni siitä, että kaikki oli ihan hyvin ja polvi olisi varmasti paremmassa kunnossa aamulla, mutta kaverini ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja soittivat sairaalaan varatakseen magneettikuvan. Ymmärsin toki polvessa olevan jokin vialla ja suostuin lähtemään sairaalaan, kun minulle kerrottiin magneettikuvan kustantavan tasan sata euroa.
Magneettikuvasta paljastui polven eturistisiteen ja kierukan repeämä. Seuraavana päivänä edessä oli lääkärin konsultaatio, jonne kaverini lähti mukaan tulkiksi. Lääkäri tutki polven ja kävi läpi magneettikuvat ja totesi vakavalla ilmeellä englanniksi: Polvessasi on vakava trauma, joka vaatii välitöntä leikkausta Moskovassa. Lääkäri myös selitti, että Venäjältä pois matkustaminen alkuperäisessä matkasuunnitelmassa pysyen ei olisi vamman vuoksi mahdollista.
Poistuimme vastaanottohuoneesta paksun paperipinon kanssa ja istuimme sairaalan käytävän sohvalle. Varovasti sanoin kaverilleni:
”En olisi osannut ajatella tilanteen olevan näin vakava.”
”En mäkään.”
”Mitä hittoa mun pitäisi muka tehdä?”
Kuten alussa mainitsin, pakotteiden vuoksi ei-venäläiset vakuutukset eivät korvaa mitään Venäjällä tapahtunutta, mikä rajasi mahdollisuuksiani. Voisin joko jäädä leikkaukseen Venäjälle tai jotenkin selvitä Suomeen odottamaan leikkausta julkiselle terveydenhuollolle. Venäläinen matkavakuutukseni korvaisi leikkauksen täysin, kun taas Suomessa jonot saattavat olla useiden kuukausien mittaisia.
”Ite kattoisin tätä silleen et sulla ei oikeestaan ole hyviä vaihtoehtoja, joten lähtisin siitä et mikä vaihtoehto on vähiten huonoin.”
Muutaman tunnin harkinnan jälkeen päätin, että jään Moskovaan polvileikkaukseen. Onneksi kaverilleni sopi, että alun perin viiden päivän visiittini venyi kolmeen viikkoon. Kävi itseasiassa niinkin hyvä tuuri, että hän olisi myös lähdössä autolla Suomeen kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen, jolloin olisin jo matkustuskunnossa.
Vietin sairaalassa yhteensä kuusi päivää. Leikkaava kirurgi antoi minulle vaihtoehdon joko täydelliseen nukutukseen tai paikallispuudutukseen, jolloin alaruumiini olisi täysin tunnoton, mutta olisin leikkauksen ajan hereillä. Vaikka kovasti yritin, en keksinyt mitään painajaismaisempaa kuin olla hereillä leikkaussalissa, jossa puhutaan kieltä, jota en ymmärrä samalla kun kuulen ja haistan kuinka polveani operoidaan. Suosiolla valitsin siis täydellisen nukutuksen. Tämän vuoksi leikkaava kirurgi halusi, että kirjaudun sairaalaan päivä ennen leikkausta, jotta minulle voidaan tehdä tarvittavat testit nukutusta varten. Nämä testit sisälsivät verikokeet, EEG:n, röntgenkuvat, sekä molempien jalkojen ultraäänen. En voi väittää täysin ymmärtäväni kaikkien näiden testien tarpeellisuuden, mutta eipä niistä nyt haittaakaan ollut.
Leikkaus sujui ongelmitta ja koko kokemuksesta jäi pääosin ihan positiivinen muisto, ottaen huomioon sen, että olin tosiaan jumissa Venäjällä kaksi viikkoa ja kävelykykyni olisi rajoittunut seuraavan kuuden viikon ajan. Sairaalassa käyttööni annettiin ns. ”morfiininappi”, jota painamalla hoitaja tuli injektoimaan kipulääkettä. Pari ensimmäistä päivää morfiini tuli ihan tarpeeseen, mutta sen jälkeen totesin minulla olevan jo tarpeeksi ongelmia ilman opiaattiaddiktiotakin, joten jätin napin rauhaan.
Hoitajien kanssa kommunikointi sujui pääosin google kääntäjän välityksellä, joten paljon asiaa varmasti meni ohi, mutta pääpiirteittäin vaikutimme ymmärtävän toisiamme vähintäänkin tyydyttävästi. Ainoa kömmähdys kommunikaation suhteen kävi yrittäessäni nousta sängystä ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Olin kysynyt hoitajalta saanko nousta, ja hoitaja vastasi tähän, että kyllä, ylös vaan ja menoksi! Nousin sängystä ja aloin tekemään matkaa vessaan, hoitajan kävellessä vieressäni ja kysellen oliko oloni normaali, eihän minua vain huimannut. Pudistin päätäni, mutta vessaan päästyäni päässä alkoi pyörimään ja taju lähti. Heräsin tarpeettoman suuren ihmismäärän ympäröimänä jonkin tyyppisen hajusuolan vaikutuksesta. Laskin ympärilläni olevan kuusi hoitajaa ja kaksi lääkäriä. Minut kärrättiin takaisin sänkyyn pyörätuolissa ja lääkäri kaivoi google kääntäjän esiin selittääkseen, että vaikka kävely olikin suotavaa, minun tulisi ensin istuskella rauhassa muutama minuutti, jotta kehoni olisi valmis muuhunkin kuin makuuasentoon.
Sairaalasta päästyäni arki sujui hyvin yksinkertaisella kaavalla, pääosin koostuen liikehdinnästä vuodesohvalta joko ruokapöytään tai vessaan, sekä säälittävistä yrityksistä keskittyä yliopistotehtäviin. Yliopistolla oltiin onneksi todella ymmärtäväisiä tilanteeni suhteen ja ilmeisesti se, että en pääse loppuvuonna paikalle lainkaan ei vaikuta kurssisuorituksiin. Ennusteena on palata kävelyn pariin ilman kainalosauvoja suunnilleen jouluna, joten päätin jäädä loppuvuodeksi Suomeen. En toki pärjäisikään kovin hyvin itsenäisesti, sekä polven leikkausta seuraa pitkä kuntoutusjakso, jonka visioin hoituvan helpommin Suomessa kuin Alankomaissa.
Yhteenvetona todettakoon, että onneksi oli matkavakuutus.
Nuoresta iästä huolimatta jo kolmelle mantereelle kotiaan rakentanut juureton, mutta maadoitettu maisteriopiskelija larppaamassa lokaalia Alankomaiden pääkaupungissa, Amsterdamissa. Global Health opintojen sivussa aika kuluu haaveillen ja aina seuraavaa seikkailua suunnitellen.
Huh, polvileikkaus on varmasti aikamoinen operaatio ihan missä tahansa. Onneksi se meni hyvin. Itsekin olisin taatusti valinnut nukutuksen, myös ihan Suomessa. Ja toden totta, onneksi oli matkavakuutus, ilman sitä on tyhmää matkustaa.