KUTSUHUUTO MEKSIKOON

Kuulin Meksikon ensimmäisen kutsuhuudon kun opiskelin Porvoon Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa matkailualaa ja vaihto-opiskelu paikka alkoi olla mietinnässä. Meksikoon on päästävä.

KUN ENSIMMÄINEN KUTSUHUUTO KAIKUI KORVIINI

Kun hain vaihto-opiskelupaikkaa, oli Meksikossa tuolloin yksi paikka per lukukausi matkailualan opiskelijalle oman ammattikorkeakouluni kautta ja tunsin useita hakijoita. Päässäni sitten ajattelin, että muutkin haku kohteeni Meksikon lisäksi, jotka sijaitsivat Espanjassa, olisivat ihan yhtä hyviä. Opiskelin koulussa espanjan kielen alkeita ja halusin myös hyödyntää mahdollisuutta oppia lisää. Muistan elävästi sen hetken kun ajoin vesisateessa Porvoosta äidilleni Espooseen ja puhelimeeni alkoi pomppia viestejä opiskelukavereilta: ”En saanut vaihto-opiskelupaikkaa” olivat ensimmäiset. Sydän hakaten muistan ajaneeni sateessa eteenpäin ja pysähtyneeni äitini parkkipaikalle. En saanut koulun sähköpostia auki kun koulun läppäriltä, joten juoksin sateessa hakemaan sen takakontista ja kiirehdin sisään äitini asuntoon kiljuen samalla jännityksestä. Avasin sähköpostin ja näin tekstin joka ilmoitti että olen saanut vaihto-opiskelu paikan. Mutta minne? Skrollasin pitkää tekstiä ylös ja alas, yrittäen etsiä kohdetta silmilläni. Samalla tajusin, kuinka paljon oikeasti halusin Meksikoon. Sinne on päästävä. Missä se nyt lukee? Vihdoin, tuossa se nyt on, mitä siinä sanotaan? Yliopistosi on Universidad Panamericana, Guadalajarassa, Meksikossa. 

Minut oli siis valittu. Äitini onnitteli minua antamalla pienen tequila pullon sombrerolla kruunattuna, jonka hän oli ostanut valmiiksi, sillä tiesi että kyllä se tytär sinne pääsee. Tietysti, kun ilmoitin hakevani tänne, oli hän järkyttynyt, mutta tiesi että tulen kyllä seuraamaan kutsuhuutoa ja jos Meksikoon haluan, tulen myös sinne menemään. Ja niin menin. Aloitin siis vaihto-opiskeluni Guadalajarassa 2015 syksyllä. Asunnon sain helposti vanhojen vaihto-opiskelijoiden kautta ja olen yhä yhteyksissä ihanan vuokranantajani kanssa Facebookissa. Guadalajara on Meksikon kolmanneksi suurin kaupunki, josta asuntoja saa edullisesti ja suhteellisen helpolla, verrattuna esimerkiksi pieneen rantakylään Sayulitaan, jossa nyt asun. Universidad Panamericana on yksityinen yliopisto, joten paikalliset maksavat paljon lastensa koulutuksesta kyseisessä yliopistossa, jonne itse pääsin ilmaiseksi oman ammattikorkeakouluni kautta, ja sain vielä kaupan päälle Kelalta opintotukea. Koulutus ei kuitenkaan mielestäni ollut yhtä hyvää kuin Suomessa vaikka mielenkiintoisia kursseja kävinkin aina Meksikon historiasta, espanjan kieleen ja geopolitiikkaan.  Niinkuin edellisessä postauksessani Meksikon matkailusta jo kerroinkin, meni aikaa opiskelun lisäksi erittäin paljon Meksikossa matkusteluun. Rakastuin maahan täysin. 

Kun puoli vuotta oli opintoja takana, oli vaihto-opiskelu aika ohi ja maata kierrelty kiitettävästi. Sillä Meksikossa saa olla 180 päivää kerrallaan turisti kortilla, oli siis aika poistua maasta. Lähdin ystäväni kanssa käymään reissulla Kuubassa, Dominikaanien tasavallassa ja Puerto Ricossa ja palasin Meksiko Cityn kautta tekemään työharjoitteluni Sayulitaan. 

Sayulitassa tein työharjoittelua muutamalle eri yritykselle, joka oli aivan mahtavaa. Pääsin tekemään töitä Aurinko Bungalows hotelliin, Lunazul Surf School:ille, I Love Waves:ille ja muutamalle muulle sen hetkiselle jooga-, ja surffiretriitti bisnekselle.

Työnkuvani vaihteli, mutta tein kaikkea aina retriittien järjestämisestä markkinointiin, kilpailututkimuksiin, hotellin vastaanottoon ja hotellin ylläpitoon. Kun työharjoittelu ja oleskelulupa loppuivat jälleen, palasin Suomeen ja tein opinnäytetyön valmiiksi, tehden samalla töitä tapahtuma-alan yrityksessä. Reissasin Aasiassa ja muutin Lissaboniin. Elin Portugalin bisnes elämää yli kaksi vuotta, jolloin en voinut enää vastustaa Meksikon kovaa kaipuusta riipaisevaa kutsuhuutoa. Työskentelin Lissabonissa suuressa firmassa matkailualan asiakaspalvelun esimiehenä ja vaikka työssä oli hyvätkin puolet, oli se stressaavaa ja kuluttavaa ja sydämeni kaipasi takaisin yksinkertaisempaan elämään Meksikon ranta paratiisiin. Matkustin Belizeen ja Guatemalaan ja palasin Meksikoon ja Sayulitaan. 

MITEN MEKSIKO ON MUUTTANUT MINUA?

Elämä Meksikossa on muuttanut minua paljon. Suomessa on aina kiire, täällä kaikki on ”mañana mañana”  – eli huomenna, joskus, ehkä. Samoin tavoin kuin Macaussa, voin yhtyä Veran kirjoitukseen siitä, että täälläkin yleensä ajoissa olevan naisen ollut aika opetella ottamaan vähän rennommin. Sovittuun tapaamiseen ei kannata mennä sekuntikellon kanssa, vaan saapua itsekin paikalle ainakin vartin myöhässä. Pankkiin, puhelin liikkeeseen, virastoihin ja jopa tavalliseen ruokakauppaan kannattaa varata aikaa ihan kunnolla ja laittaa spotifysta joku rauhoittava meditaatio soimaan tai muuten vain hengittää syvään. Tähän ei kuitenkaan lasketa kouluja eikä businesta, töihin ja kouluun on syytä mennä minuutilleen ajallaan.

Olen täällä oppinut olemaan stressaamatta pienistä ja tuijottamatta kelloa. Olen avoimempi, rohkeampi ja onnellisempi. Olen lähempänä omaa itseäni. 

Viimeksi täällä asuessani huomasin nauttivani pienistä hetkistä enemmän. Nauttivani aaltojen liplatuksesta, herkullisesta katu-tacosta, paikallisen mamman kanssa jutustelusta keskellä katua. Aloin joogaamaan, olin pirteämpi, nautin D- vitamiinin ja uuden harrastuksen tuomasta energiasta. Tutustuin uskomattoman ihaniin ihmisiin. Kun palasin Suomeen muutuin taas kaupunki-busines- Johannaksi joka on ihan hyvä tyyppi, aika kunnianhimoinen ja vahva nainen. Ikävöin kuitenkin Meksikoon jäänyttä minää, jonka luokse oli palattava. 

HULLUT HAUSKAT KULTTUURIEROT

Millaista elämä täällä sitten on verrattuna Suomeen? Herään aamulla siihen kun leipiä myyvä mies saapuu, kailottaen kovaan ääneen ja raahaten kottikärryissä tuoreita patonkeja. Myöhemmin saapuu kaasua myyvä auto, jolla on oma tunnus musiikki ja vesi tynnyreitä kuljettava lava auto, joka tööttää kovaan ääneen saapuessaan. Sitten saapuvat tamales ja maissi myyjät, raahaten kattiloita ja huutaen samalla ”tamales, elotes, tamales!”. Ohi kulkee toisinaan myös kasvisten, merenelävien ja pizzan myyntiautoja omilla tunnus melodioillaan varustettuina. Naapurin lapset kiljuvat leikkiessään ja kukot kiekuvat. Toisinaan omaa ajatusta ei kuule, mutta oikeastaan ääniin on jo niin tottunut ettei huomaa mitään ennen kuin ystävä kysyy puhelimessa ”mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu?” – Aa, joku myy vaan katkarapuja tuossa. 

Kävelen kadulla paljain varpain, vaihtaen kuulumisia naapurin paikallisen papan kanssa. Kiskon kananluita joita on heitetty kadulle foster – koirani kurkusta ulos, kuuntelen lasten leikkejä ja tervehdin ohikulkevaa myyjää. Myöhemmin kävelen rannalle viidakon läpi katsomaan auringonlaskua ja tulen kotiin syömään illalliseksi guacamolea ja nauttimaan jääkylmän oluen kera limen. Täällä minun on hyvä olla. 

Helsingissä katsot bussissa viereen istuvaa henkilöä kun hullua jos bussi ei ole tupaten täynnä. Niin tein myös minä. Sayulitassa vaihdetaan tietysti kuulumiset. Kaikki tutut ja puolitutut halataan poskipusuin läpi kun tavataan. Tähänkin on niin tottunut, että tuntuu jotenkin vaikealta ja tuntee itsensä töykeäksi kun ei sitä nyt koronan vuoksi tee. 

Oikeastaan lähes kaikki on täällä erilaista aina ihmisistä, luonnosta, ilmastosta, aikakäsityksestä, ruokakulttuurista ja elämäntavasta lähtien, ainakin allekirjoittaneelle. Palaan kulttuurieroihin vielä tarkemmin myöhemmin mutta halusin hieman kertoa miten Meksiko on minua muuttanut. Koen olevani jollain tavalla enemmän elossa kuin koskaan.

Miten olette itse päätyneet ulkomaille ja oletteko kokeneet yhtä vahvaa kutsua johonkin tiettyyn kohteeseen? Miltä Meksikolainen kulttuuri kuulostaa ja mistä siihen liittyvästä teitä kiinnostaisi lukea jatkossa? Kysymyksiä ja kommentteja saa laittaa tuttuun tapaan meille myös Instagramissa @muumaamandariini tai mun henkilökohtaiselle tilille @johkujojo.