TAPPAJIA, VUOKRAEMÄNTIÄ JA PYHIÄ MIEHIÄ – KOHTAAMISIA MAAILMALTA

Maailmalla matkaillessaan ja asuessaan tapaa valtavasti uusia ihmisiä kaikenlaisilta elämänpoluilta. Omilta kotikulmilta poistuessaan tulee todennäköisemmin viettäneeksi aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joita ei muuten välttämättä ikinä kohtaisi. Matkakohteen kulttuuri ja moninaiset elämäntavat avautuvat mielestäni parhaiten juuri ihmisten kautta.

Ihmisten, joiden tarinat koskettavat, avaavat silmiä ja opettavat jotain uutta. Ihmisten, joiden persoonat herättävät tunteita – joihin samaistut, joita ihailet, jotka hämmentävät ja joskus myös ärsyttävät. Ihmisten, joiden tavat, kielet, ulkonäöt ja mieltymykset voivat olla hyvinkin kaukana omista tottumuksistasi, mutta jotka ovat pohjimmiltaan kaikki kuitenkin melko samanlaisia. Erilaisten ihmisten kohtaaminen on mielestäni yksi matkailun hienoimmista puolista.

Kerron seuraavaksi yhteensä kymmenen lyhyttä tarinaa ihmisistä, joita minä olen kohdannut matkoillani. Nämä kohtaamiset ovat herättäneet tunteita laidasta laitaan aina pelosta kiitollisuuteen ja naurusta itkuun. Joidenkin kanssa kohtaaminen oli vain yksi ohimenevä hetki, toisten kanssa vietin jopa kuukausia. Vaikka olen löytänyt myös hyviä ystäviä maailmalta, tämä postaus ei kuitenkaan kerro heistä, vaan niistä sattumanvaraisista ihmisistä, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni jostain tietystä hetkestä ja vaipuneet sitten muistoiksi menneisyyteen.

Maalaisperhe Bosniassa

Teimme ystäväni kanssa keväällä 2013 liftausreissun Euroopan halki, Suomesta Balkanille ja takaisin. Yösijan hankimme yleensä sohvasurffaussivustolta, mutta meillä oli matkassa myös teltta hätätilanteita varten. Bosnia-Hertsegovinan Sarajevosta kohti Serbiaa ja Belgradia matkatessamme meidän piti ensin hoitaa joitain asioita meidät kyytiinsä poimineen muusikko-liftikuskin talolla, missä joimme jääteetä ja söimme pikkuleipiä talon kuistilla hänen nojatuolissa istuvan isoäitinsä kanssa. Sitten jurnutimme tietyön aiheuttamassa liikenneruuhkassa ja mutkaisilla vuoristoteillä, joilla kuskimme ei voinut ajaa kovin lujaa. Niinpä myöhäiseen iltapäivään mennessä emme olleet edenneet läheskään niin pitkälle kuin olimme suunnitelleet.

Hyppäsimme kantamuksinemme ulos rekasta keskellä bosnialaista maaseutua, ja päätimme jäädä kylään yöksi, sillä pian olisi jo pimeä. Näimme vanhahkon miehen pienen mäen laella vahtimassa vuohikatrastaan poikansa kanssa, ja yritimme kysyä heiltä elekielellä, minne voisimme pystyttää telttamme. Pian miehen viereen ilmestyi myös hänen vaimonsa, joka viittoi meitä tulemaan heidän luokseen yöksi. Hyväksyimme kutsun, ja pian tuo bosnialaisperhe olikin jo istuttanut meidät sisälle taloonsa tietokoneen ääreen, missä keskustelimme Google Translatorin avulla, sillä kukaan perheestä ei puhunut englantia. Olimme kuulemma taivaasta tipahtaneita enkeleitä, ja perheen poika Semir kosi ystävääni Maijaa useampaankin otteeseen, mutta harmi kyllä tämä kieltäytyi kunniasta. Meille tarjoiltiin ruokaa, ja meitä kierrätettiin pitkin naapuritaloja esittelemässä eksoottisia vieraita.

Herätimme hieman pahennusta liian lyhyillä hameillamme muslimiperheen emännässä Halimassa, kunnes tajusimme vaihtaa pitkät housut jalkaan. Mitään tosikkoja he eivät kuitenkaan olleet, vaan fanittivat Euroviisuista tuttua Lordia ja karjuivat kilvan yhtyeen ”Halleluja!”-kiljuntaa. Myös englannin osaamista piti esitellä, vaikka sanasto koostuikin ”big mama” ja ”fuck you” –tyylisistä huudahduksista – oli siinä naurussa pitelemistä, kun tuo keski-ikäinen pariskunta huuteli toisilleen huumorilla törkeyksiä.

Perheen vielä kesken oleva uusi talo oli muuten aika hienokin, mutta vesi tuli kaivosta ja vessa oli ilmeisesti kuoppakäymälä, päätellen siitä minkä siellä pimeässä huussissa näki ilman kunnollisia valoja. Toinen poika oli töissä Itävallassa, ja epäilemättä oli kustantanut osan talon rakentamisesta. Ennen lähtöä meidän käskettiin ottaa kuvia aivan kaikesta: kaivosta, talosta, eläinsuojasta, ulkorakennuksesta ja etenkin vuorten reunustamasta maisemasta. Perheen poika toi vieläpä rinkkamme kottikärryillä liftipaikalle, emmekä mitenkään osanneet kiittää tarpeeksi kaikesta siitä vieraanvaraisuudesta ja sydämellisyydestä, mitä tämä ihana perhe oli kanssamme jakanut. Olen muuten edelleen perheen äidin Facebook-kaveri.

Paikalle ilmestyi oranssiin lannevaatteseen, päähuiviin ja virtaviivaisiin aurinkolaseihin sonnustautunut laiha heppu, joka rouskutti kuorittuja kurkunpaloja, huuteli meille jotain mistä emme saaneet selvää ja patsasteli ties missä asennoissa kuin jokin soidintanssia esittävä koiraslintu.

Intialainen kurkku-baba

Intia on maa, jonka katuja tallatessaan voi törmätä jos jonkinlaiseen hiihtäjään aina syvän uskonnollisista pyhistä miehistä aivan toisissa sfääreissä kulkeviin hörhöihin ja kaikenlaisista kaupustelijoista huijareihinkin. En oikein edelleenkään tiedä, oliko Haridwarissa pyhän Ganges-joen rannalla matkakaverini kanssa istuskellessamme kohtaamamme mieshenkilö kenties kaikkia näistä, mutta ikimuistoinen hahmo hän todellakin oli.

Gangesin rannalla ympärillemme alkoi ensin kerääntyä toljottava miesjoukko, mikä oli sinänsä aivan tavallista. Hetken päästä paikalle kuitenkin ilmestyi oranssiin lannevaatteseen, päähuiviin ja virtaviivaisiin aurinkolaseihin sonnustautunut laiha heppu, joka rouskutti kuorittuja kurkunpaloja, huuteli meille jotain mistä emme saaneet selvää ja patsasteli ties missä asennoissa kuin jokin soidintanssia esittävä koiraslintu. Muistaakseni poistuimme lopulta itse paikalta, kun kurkku-baban hämmentävä esitys alkoi käydä liian ahdistavaksi.

Tulivuorisaaren tappaja

Keski-Amerikan reppureissulla vuonna 2012 olimme yhdessä matkan lempipaikoistani, nimittäin Nicaragua-järvestä kohoavalla Ometepe-saarella, joka koostuu hyvin pitkälti kahdesta tulivuoresta. Olin reissussa silloisen poikaystäväni kanssa, ja vietimme ensimmäisen yön saaren pääkylässä Moyogalpassa. Menimme illallisen jälkeen rupuiseen ja siksi tunnelmalliseen paikallisbaariin istumaan iltaa, lähinnä koska litran pullo Toña-olutta maksoi euron.

Pian pöytäämme ilmaantui vähän pelottavannäköinen mies, jolla oli kyyneltatuoinnit kummassakin silmäkulmassa. Kyyneltatuointi yleensä tarkoittaa, että on tappanut ihmisen. Hän kertoi meille urastaan nyrkkeilijänä, mutta sitä hän ei kertonut, oliko tappanut nuo kaksi ihmistä nyrkkeillessään vai vapaa-ajalla, enkä uskaltanut kysyäkään. Kyseinen herrasmies pummasi meiltä muutaman kaljalasillisen, julisti vallankumouksen nimeen ja alkoi lopulta nuokkua tuolissaan ja valittaa lähes lapsenomaisesti, että hänellä on nälkä. Kontrasti tappajan merkkien ja sen uikutuksen välillä oli jokseenkin huvittavaa katseltavaa.

100 euron ehdottelija, Kroatia

Jo mainitulla Balkanin-liftireissulla liftasimme Kroatiassa Splitistä Dubrovnikiin. Moottoritien laidasta meidät poimi kyytiinsä raksavaatteisiin sonnustautunut vanha ukko, jonka auto oli likainen kottero ja joka ei puhunut sanaakaan englantia. Ystäväni Maija yritti kommunikoida kielimuurin ylitse auttavalla venäjänkielellään. Kuski kuulemma kyseli, pidimmekö Kroatiasta. Tottakai. Olimmeko olleet kauan reissussa. Kaksi viikkoa. Paljonko oli mennyt rahaa. Sata euroa. Pidimmeko viinistä ja oluesta. Kyllä juu. Entäs burek-pasteijoista. Totta hitossa.

Ihmettelimme, kun kuski pysäytti auton supermarketin eteen ja toi sieltä ainakin burekkeja, suklaata ja pari litran olutpulloa. Sen jälkeen pysähdyimme meren rannassa sijaitsevalle tienvarren levähdyspaikalle syömään piknikeväitämme. Olueen emme koskeneet, mutta burek-pasteijat syötyämme kuski kommunikoi, että nyt voisimme sitten harrastaa hänen kanssaan seksiä. Niin anteeksi mitä? Burekit oli jo saatu, ja sata euroakin hänellä olisi, niin kuin puhuttiin. Kun kieltäydyimme inhonsekaisen epäuskon vallassa, ukko pyysi kohteliaasti anteeksi, kätteli meidät ja ajoi pois. Jäimme tienvarren levähdyspaikalle pienen ketutuksen kera, mutta nostimme peukut uudelleen pystyyn.

Seuraava kuski oli omien sanojensa mukaan Alcatrazista karannut Matti Nykänen –fani, jolla oli mielipuolisen kimakka nauru, yksityinen oma hotelli ja joka oli kuulemma heittänyt passinsa mereen. Emme onneksi kuitenkaan joutuneet vieraiksi sinne hotellille. Se päivä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä, mutta pääsimme lopulta perille Dubrovnikiin.

Brasilialainen vuokraemäntä

Olin Brasilian Curitibassa työharjoittelussa syksyllä 2016, ja vaihdoin asuinpaikkaa muutaman viikon jälkeen aivan kaupungin keskustaan, paikallisen viisikymppisen joogaopettajan asuntoon. Hän vuokrasi kerrostaloasuntonsa kahta huonetta kansainvälisille vaihto-opiskelijoille ja harjoittelijoille, nukkuen itse olohuoneessa.

Nainen oli ensi alkuun todella mukava ja oikein sellainen zen-hahmo. Hän söi pelkkää luomukasvisruokaa, joogasi ja meditoi. Kävimme välillä yhdessä kävelyllä ja jopa konsertissa, mutta pikku hiljaa hänestä alkoi kuoriutua jonkinlainen kontrollifriikki. Hän paasasi kovaan ääneen, kuinka hirveästi myrkkyjä ostamassani ei-luomussa rucola-salaatissa oli. Vessassa käytyään vessanpöntön kansi oli aina suljettava. Kerran painava kansi lipesi kädestäni ja läimähti kiinni. Vuokraemäntä oli heti oven takana huutamassa, kuinka minun pitäisi olla varovaisempi, ja änki kylpyhuoneen sisälle näyttämään, kuinka kansi tulisi sulkea oikeaoppisesti.

Eräänä viikonloppuna olin lähdössä todella aikaisin aamulla reissuun, ja menin suihkuun noin kello 23 perjantai-iltana ollessani yksin kotona. Vuokraemäntä saapui kesken suihkun kotiin oltuaan teatterissa ystäviensä kanssa, ja tuli hakkaamaan kylpyhuoneen ovea vaatien päästä sisään. Vettä valuvana sitten odotin oven takana käytävässä, kun hän toimitti vessa-asiansa päästäkseen nopeasti nukkumaan ja räyhäsi, miten siihen aikaan ei saisi enää käydä suihkussa.

Olin iloinen, kun työharjoitteluni vihdoin loppui ja pääsin lähtemään pois. Vuokraemäntä vielä kuittasi lähtiessäni, miten oli oppinut tästä kokemuksesta kanssani hyvin paljon ja aikoisi vastedes katsoa tarkemmin, millaisia ihmisiä ottaa luokseen asumaan. Samat sanat, aion vastedes katsoa tarkemmin, kenen kanssa haluan asua saman katon alla. Ei hänen käytöksensä aivan normaalia ollut, mutta johtui varmasti lapsuudenaikaisesta hyväksikäytöstä, josta hän minulle sitten avautui. Naisen aikuiset pojatkaan eivät halunneet olla äitinsä kanssa juuri missään tekemisissä. Valitettavasti en ihmettele, miksi.

Nyt tuo nuori mies asui Stone Townin hiekkarannalla olevassa katoksessa muiden turistien veneretkistä elantonsa repivien kanssa, ilman keittiötä, vessaa tai muuta peseytymismahdollisuutta kuin meri.

Koditon kippari, Sansibar

Asuin Sansibarilla kuukauden verran vuodenvaihteessa 2014-2015, kun tein saarella vapaaehtoistöitä ja samalla opinnäytetyötäni. Törmäsin saaren pääkaupungissa Stone Townissa usein keskustassa notkuvaan, todennäköisesti itseni kanssa melko samanikäiseen poikaan, Joliin, jonka kanssa moikkailimme ja juttelimme monesti. Aina hän vakuutteli kaiken olevan loistavasti, bisnes menee loistavasti, mutta ei se hänen kasvoiltaan näkynyt, vaan katse oli usein alakuloinen ja tyhjä.

Viimeisenä iltana ennen kotiinlähtöä Joli kertoi tulleensa Sansibarille lapsena Tansanian mantereelta ja asuneensa orpokodissa suurimman osan elämästään. Nyt tuo nuori mies asui Stone Townin hiekkarannalla olevassa katoksessa muiden turistien veneretkistä elantonsa repivien miesten kanssa, ilman keittiötä, vessaa tai muuta peseytymismahdollisuutta kuin meri. Hänellä oli aina samat likaiset vaatteet päällä ja asiakkaita parhaimmillaan muutaman päivän välein, iltaisin hän harrasti pilven pössyttelyä. Ikäänsä hän ei tiennyt.

 Varasimme Jolin kautta päiväretken Changuu-saarelle, joka tunnetaan myös Prison Islandina, parin muun suomalaisen kanssa. Se on yksi Sansibarin suosituimmista päiväretkistä. Ensin venekyydin taso vähän epäilytti, mutta Joli kehui, että veneessä olisi oikein kaksi kapteenia. Seuraavana aamuna tuuli oli kova, eivätkä aallotkaan olleet mitään pieniä. Dragon-nimistä puuvenettä ohjasi kuitenkin ihan oikeakin kapteeni, ja vaikka se keinui uhkaavasti puolelta toiselle, sujui kaikki lopulta hyvin ja retki oli onnistunut. Ainakin retken maksu meni jollekin, joka sitä oikeasti tarvitsi, mutta toivottavasti se ei uponnut kokonaan huumeisiin.

Vieraanvarainen kittiläläinen

Osallistuimme alkukesästä 2017 Hitchball 4000 -liftauskilpailuun samaisen ystäväni Maijan kanssa, jonka kanssa olimme liftanneet Balkanillakin. Kilpailun ideana oli liftata viikonlopun verran ympäri Suomea, keräten pisteitä ympäri maata sijoitetuilta tehtävärasteilta Afrikan tähden tyyliin. Matkaan lähdettiin perjantai-iltana Helsingistä, missä piti olla takaisin maanantaiaamuna. Reissu eteni hyvin ja olimme vuorokaudessa päässet Lappiin asti. Myöhään lauantai-iltana olimme Kittilän yöttömässä yössä. Autoja ei kulkenut, lämpöasteita oli kesäkuun alussa vain muutama ja telttapaikka piti löytää.

Olisimme pystyttäneet teltan eräälle nuotiopaikalle, mutta bilettävä poikaporukka ajeli autolla vähän väliä ohitsemme, emmekä halunneet heidän näkevän minne laittaisimme telttamme. Auto kuitenkin pysähtyi viereemme, ja yksi pojista kutsui meidät hänen luokseen yöksi, sillä hän itse jatkaisi juhlimista ja menisi sitten kaverinsa luokse nukkumaan. Tarjous ei kuulostanut hullummalta, joten ahtauduimme autoon ja kohta olimmekin jo majapaikassamme. Ovia ei pidetty lukossa ollenkaan, saunan saisi kuulemma lämmittää ja voisimme ottaa kaapeista mitä ruokaa halusimme. Nukuimme makeasti muutaman tunnin, kunnes palasimme peukalot pystyssä tienvarteen räntäsateeseen. Aivan mahtavaa pohjoisen vieraanvaraisuutta.

Nicaraguan litsaripappa

Hyvin harvoin olen matkoillani kokenut minkäänlaista  väkivallan uhkaa, mutta Nicaraguassa sain litsarista. Kävelin pitkin värikkäiden talojen reunustaman kadun jalkakäytävää muistaakseni Rivasin kaupungissa, kun astuin vahingossa edessäni kävelevän vanhan miehen kantapäille. En ehtinyt pyytää anteeksi, kun ukko jo kääntyi ympäri ja läimäytti minua salamannopeasti poskelle mutisten samalla jotain gringoista.

Sitten hän käveli pois niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Taisin alkaa vollottaa keskellä katua silkasta järkytyksestä.

Sambialainen setämies

Kesällä 2016 asuimme Zén kanssa kolme kuukautta Sambian pääkaupungissa Lusakassa, missä keräsin aineistoa graduani varten yhteistyössä erään kehitysyhteistyöprojektin kanssa. Asuimme paikallisen projektipäällikön compoundilla eli talossa, jossa oli muutama erillinen asunto ja yhteinen, muurien ympäröimä piha. Tämä ”host-perheemme” piti välillä pihalla grillijuhlia, joihin kutsuttiin sukulaisia ja ystäviä ja mekin pääsimme osallistumaan.

Siinä olutta grillin ääressä siemaillessamme eräs vanhempi sukulaismies alkoi sitten kommentoimaan, että naisen ei kannata juoda enempää olutta kuin mies. Tämä siksi, että alkoholi laskee aivokapasiteettia, ja miehen aivokapasiteetti on luonnostaankin suurempi kuin naisen. Jos siis nainen joisi enemmän alkoholia kuin mies, tasapaino järkkyisi liikaa. ”Man and woman are not the same. You see, the man is the head of the household. The thinking capacity of a man is more than a woman!”

Vaivaantuneena sain sanotuksi vain, että okei, mutta me emme eurooppalaisina ajattele ihan tuolla tavalla. Loppuillan välttelin kyseistä setämiestä parhaani mukaan.

Enköpingiläisellä huoltoasemalla liftatessamme eteemme pysähtyi uusi urheilullinen hopeanharmaa Audi, jota ajoi punaiseen viittaan pukeutunut, kuusikymppinen norjalainen nainen, joka oli juuri tullut kotiin Nigeriasta.

Norjalainen teräsnainen

Joulukuussa 2015 teimme jälleen Maijan kanssa parin viikon mittaisen liftausreissun, tällä kertaa Ruotsissa ja Norjassa. Enköpingiläisellä huoltoasemalla liftatessamme eteemme pysähtyi uusi urheilullinen hopeanharmaa Audi, jota ajoi punaiseen viittaan pukeutunut Vigdis. Hän oli kuusikymppinen norjalainen nainen, joka oli juuri tullut kotiin Nigeriasta. Hän aloitti saman tien avautumisen siitä, miten hänen miehensä oli Norjan valtion toimesta karkotettu Schengenistä olemattomilla verukkeilla, ja miten hän oli juuri joutunut palaamaan Tukholman lentokentältä takaisin Nigeriaan. Niinpä Vigdis kaahasi melkoista ylinopeutta kohti Osloa ja asianajajaa, joka järjestäisi miehen paperit kuntoon. Kuinkas sattuikaan – meillä oli tismalleen sama matka!

Kerroimme juttelun lomassa uudelle, myös nuoruudessaan liftausmatkoja tehneelle ystävällemme, että olimme etsineet Norjasta paikkaa, jossa tehdä työtä majoitusta ja ruokaa vastaan, ja että mieluiten olisimme halunneet vuoristoon, tilalle jossa olisi lampaita. Leukamme loksahtivat pois paikoiltaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Vigdis ilmoitti tietävänsä meille juuri sopivan paikan kotikylästään Kvamista. Hänen ystävillään oli lammastila Rondane-vuorten juurella, ja he olivat ottaneet sinne wwooffaajia (WWOOF = World Wide Opportunities on Organic Farms) ja opiskelijoita vapaaehtoistöihin jo 70-luvulta lähtien. Pääsimme matkan varrella Vigdiksen mukana käväisemään niin hänen taidegalleriallaan kuin korkeakoululla, missä hän oli opettajana, ja jopa Oslon Ikeassa syömässä. Kaikkialle sitä liftatessa joutuukin. Lopulta hän tarjoutui ajamaan meidät perille Kvamin kylään saakka, saadakseen itsekin jotain muuta ajateltavaa kuin Norjan maahanmuuttopolitiikka.

Ja niinpä, melkein kahden päivän yhteisen matkanteon jälkeen istuimme lammasfarmin isännän pirtinpöydän ääressä syömässä keittoa, ja sinne me jäimme viikoksi hoitamaan lampaita. Seuraavana aamuna herätessämme Vigdis oli jo ajanut Audillaan tiehensä, ja minua jäi harmittamaan, ettemme ehtineet kiittää häntä kunnolla. Miten ihana ja pyyteetön tämäkin kohtaaminen tuon norjalaisen teräsnaisen kanssa oli, aivan kuin jotain kohtalon johdatusta.

Valitsin nämä kohtaamiset tähän postaukseen sillä perusteella, että niistä sai hyvän tarinan aikaiseksi. Mielessäni oli monta muutakin merkityksellistä kohtaamista, esimerkiksi sansibarilaisen vahvan yksinhuoltajanaisen kanssa, jolta vuokrasin asuntoa, tai Slovakiassa pimeällä moottoritiellä liftatessani kohtaamani, ”Hitler boyksi” itsensä esitelleen mutta lopulta varsin sydämelliseksi osoittautuneen pojan kanssa. Ne kuitenkin karsiutuivat lopulta pois parempien tarinoiden alta. Ja entäs ne lukuisat, erilaisten kehitys- ja koulutushankkeiden parissa työskennellessäni kohtaamieni ihmisten tarinat? Niitä en halunnut tässä postauksessa jakaa, sillä ne liittyvät enemmän työhön kuin vapaa-aikaan.

Näistä tämän postauksen tarinoista huomaa sen, että varsinkin liftatessa on tullut törmättyä monenlaisiin ikimuistoisiin ihmisiin. Kai sitä on ollut jotenkin niin avoimena ja ennakkoluulottomana seisoessaan pölyisessä tienvarressa rinkan kanssa, että on kiinnittänyt väkisinkin kaikkien ihanien ja avuliaiden ihmisten huomion. Yleensä on tuntunut, että nuo kohtaamiset ovat olleet kohtalon tarkoittamia. Jos en olisi silloin uskaltanut luottaa ventovieraaseen, en olisi koskaan saanut kuulla niitä tarinoita ja kokea sitä vieraanvaraisuutta, mitä niillä ihmisillä on ollut tarjota. Varmasti hekin ovat saaneet paljon kuullessaan minun tarinoitani ja voidessaan auttaa kanssakulkijaa. Vastavuoroisesti voin myös itse tarjota omaan normaaliin elinpiiriini osuville matkalaisille jotain – tyypillisesti yösijan, ja harrastaa samalla avartavaa kulttuurivaihtoa. Polarisoituvassa maailmassa täytyisi meidän kaikkien muistaa, että olemme kaikki ihmisiä, hyvine ja huonoine puolinemme.

Mikä näistä kohtaamistarinoista oli suosikkisi? Entä minkälaisia kohtaamisia sinulle on jäänyt matkoiltasi mieleen? Voit jättää kommentin alle tai laittaa viestiä Facebookissa tai Instagramissa @muumaamandariini tai henkilökohtaiselle tililleni @johannahulda.