TARINOITA MAAILMALTA – KOLME LOMAROMANSSIA

Olen sydämeltäni hyvinkin naiivi romantikko ja mielestäni rakkaus, rakastuminen ja ihmiset ovat elämän suola. Luonteeltani olen avoin kokemuksille ja nautin uusien ihmisten tapaamisesta, piirteitä, jotka ovat ehdottomasti tuoneet sävyttäneet matkojani maailmalla. Reissuillani olen saanut kokea toinen toistaan kummallisempia niinsanottuja lomaromansseja, joista muutaman ajattelin kesän kunniaksi jakaa tänne.

Odottamaton Kohtaaminen Kiinassa

Ensimmäinen tarina alkaa ikävällä tavalla, sillä ollessani au-pairina Kiinassa host-lasteni isotäti kuoli yllättäen. Kiinassa on tapana pitää hautajaiset kovin lyhyellä varoitusajalla, joten host-lapseni olivat lähdössä Xianiin hautajaisiin jo uutista seuraavana viikonloppuna. Host-äitini ehdotti, että voisin lasten poissaollessa lähteä itsekin reissuun, vaikkapa 600km Shenzhenistä sijaitsevaan Guiliniin. Tykästyin kovin host-äitini ehdotukseen, joten päätin alkaa suunnittelemaan pitkää viikonloppuani Guilinissa. Tuohon aikaan ja ehkä edelleenkin Kiinan sisäisiä junalippuja oli hankalaa ostaa ilman kiinalaista henkilötunnusta, joten host-äitini hoiti lippujen varaamisen. Pitkä viikonloppu Guilinissa kului tavanomaisten turistiaktiviteettien parissa. Laitoin viestiä host-äidilleni sunnuntaiaamuna kysellen häneltä junalipusta takaisin Shenzheniin. Kävi kuitenkin ilmi, että host-äitini oli unohtanut ostaa minulle lipun takaisin ja nyt kaikki junat sunnuntaille olivat loppuunmyyty. Ainoa jäljellä oleva vaihtoehto oli sunnuntai-iltana lähtevä yöjuna, joka saapuisi Shenzheniin aamukymmeneltä, joten päätimme yhteistuumin varata sen. Positiiviselta kantilta tämä tarkoitti sitä, että minulle siunaantui yksi päivä lisää Guilinissa. Päätin hyödyntää nyt yllättävästi lomapäiväkseni muodostuneen sunnuntain suuntaamalla noin 3 tunnin, piikikkäin vuorin kehystetyn jokimatkan päässä olevaan Yangshuon kylään.

Pakkaillessani reppuani, huomasin jonkun tuntemattoman profiilin lähettäneen minulle viestin Instagramista. Hän kertoi löytäneensä profiilini Guilinin kaupungin storystä, sillä olin edellisenä päivänä jakanut kuvan kaupungin paikkatägillä Instagramin tarinoissa. Jietangiksi esittäytynyt nuori mies kyseli mikäli satuin olemaan Guilinissa sillä hetkellä ja mitä suunnitelmia minulla oli tuleville päiville. Vastasin, että olen juuri lähdössä Yangshuohon ja että minulla on junalippu takaisin Shenzheniin samalle illalle.

“Vähän outo kysymys, mutta kaipaisitko matkaseuraa Yangshuohon? Mikäli et, niin ymmärrän täysin sillä olen vain tuntematon profiili instagramissa. Mutta se voisi olla hauskaa.”

Mietin uuden tuttavuuteni tarjousta ja päätin tarttua siihen. Yangshuohon pääsee Guilinista joko jokea pitkin tai bussilla ja budjettisyistä valitsimme kulkuvälineeksemme bussin. Tapasin Jietangin bussiasemalla ja vastassa oli komea nuorimies joka puhui englantia vahvalla aksentilla.

“Onko tuo brittiaksentti?”

“Ei, vaan Australia. Perheeni on Kiinasta, mutta kasvoin pääasiassa Australiassa.”

Bussimatka Yangshuohon taittui nopeasti ja juttua riitti. Perille päästyämme vuokrasimme skootterit ja ajelimme ympäriinsä Yangshuota. Päivä alkoi kääntyä illaksi ja aloin jo haikailemaan takaisin Guiliniin, jotta ehtisin junaan ja kotiin. Jietang ehdotti, että vaihtoehtoisesti voisin ottaa junan maanantaiaamuna, sillä olisin kuitenkin lähes samaan aikaan perilla Shenzhenissä. Minusta tämä kuulosti hyvältä suunnitelmalta, joten suostuin ehdotukseen ja kävimme hakemassa kaupasta pullon riisiviiniä.

Jäimme Yangshuohon yöksi ja palasimme seuraavana aamuna takaisin Guiliniin, jossa päivämme alkoi lounashetkellä Jietangin vanhempien kanssa. Epäilemättä yksi elämäni kiusallisimmista, ellei kiusallisin, lounashetki. Jietangin isä ei puhunut lainkaan englantia ja hänen äitinsäkin osasi englantia vain kohtalaisesti.

Lähdettyäni Guilinista takaisin Shenzheniin pysyimme Jietangin kanssa vielä yhteyksissä ja hän kutsui minut viettämään pitkää viikonloppua Kantonissa hänen perheensä omistamassa hotellissa. Jietang oli Kiinassa vain muutaman viikon lomalla ja oli pian palaamassa kotiinsa Australian Melbourneen. Juttumme eteni sinänsä kovin haipakkaa tahtia, sillä päätimme jo Kantonissa ollessame virallistaa suhteemme. Tämä ehkä putoaa kategoriaan nuori ja tyhmä, sillä meillä ei varsinaisesti ollut mitään suunnitelmaa sen suhteen, että miten saisimme etäsuhteen toimimaan Melbournen ja Shenzhenin välillä, puhumattakaan seuraavasta vuodesta jolloin olin muuttamassa takaisin Eurooppaan.

Host-perheeni oli matkaamassa Saksaan viettämään joululomansa ja he olivat ostaneet minullekin lennot Shezhenistä Suomeen kahdeksi viikoksi, sillä ajattelivat minun mitä luultavimmin haluavan viettää joululomani perheen ja ystävien kanssa. Kutsuin Jietangin käymään Suomessa, mutta logististen haasteiden vuoksi matka näytti kovin epätodennäköiseltä. Näin ainakin luulin, kunnes heräsin 20. Päivä joulukuuta viestiin Jietangilta, jossa hän kertoi ostaneensa lennot Helsinkiin ja saapuisi suomeen jouluaattona 24. Päivä. Vietimme Jietangin kanssa rattoisat pari viikkoa Suomessa ja ehdimme sopimaan, että vuorostani minä matkaisin Australiaan ystävänpäiväksi. Mietimme myös toista matkaa keväälle ja arvoimme Indonesian ja Malesian välillä. Jietang totesi, että hei, miksi emme kävisi molemmissa ja nopeasti vielä Bruneissa siinä samalla, hänen hyvä ystävänsä on nimittäin kyseisen valtion prinssi. He olivat käyneet saman sisäoppilaitoksen. Ehkä ihmeellisin sattuma, mutta pari vuotta myöhemmin tapailin erästä saksalaista, jonka isä oli ollut Brunein sulttaaniperheen lentäjä ja näin ollen myös tämä henkilö tunsi Brunein prinssin. Pieni maailma.

Emme kuitenkaan ehtineet Indonesiaan, Malesiaan saatika Bruneihin, sillä nopeasti Suomen vierailun jälkeen päätimme, että eroaminen olisi paras vaihtoehto. Olin kuitenkin varannut jo lennot Melbourneen ystävänpäiväksi ja eropäätöksestä huolimatta päätin lähteä matkaan. Kovin viihtyisäksi reissue en voi kuvailla, mutta tulipahan käytyä Melbournessa. Kaikesta huolimatta olemme edelleen Jietangin kanssa hyvissä väleissä ja pidämme säännöllisesti yhteyttä. Tarina Jietangista on samalla myös tarina ensimmäisestä poikaystävästäni ja pikakatsaus elintasoon, jonkalaista en aiemmin tiennyt olevan olemassa. Suomessa käydessään Jietang kauhisteli Guccin ja Dolce & Gabbana -liikkeiden puutetta ja ihmetteli, mihin oikein suomalaiset käyttävät rahansa. Australiassa vieraillessani päivällislaskumme oli suurempi kuin nykyinen vuokrani ja selitti Jietang innoissaan myös siitä, miten Euroopassa on halpoja linnoja myynnissä. Esimerkiksi Sveitsistä kuulemma saa ostettua linnan vain noin viidellä miljoonalla eurolla. Halpaa kuin saippua siis. Sen lisäksi, että sain läpileikkauksen mailman rikkaimman promillen elämäntyyliin opin myös sen enempiä tarkentamatta, että raha ei todellakaan tee onnelliseksi.

Elämäni Rakkaus(ko) Moskovassa

Vierailin ystäväni luona Moskovassa viime syksynä. Vierailu ei mennyt putkeen oikein millään mittarilla, sillä ensimmäinen ilta Venäjällä johti ensiapuun ja magneettikuvaan. Viiden päivän vierailu venyi hyvin äkkiä kolmeksi viikoksi, sillä jouduin jäämään Moskovaan polvileikkaukseen. Pääset lukemaan tarkemman kuvauksen tarinasta tästä. Ennen kuin jouduin magneettikuvaan, olin ehtinyt tehdä tuttavuutta paikallisella muumien mukaan nimetyllä klubilla erään herran kanssa. Ivaniksi itsensä esitellyt mies kertoi olevansa näyttelijä Moskovassa ja vietimme useankin tunnin keskustellen filosofiasta ja kirjallisuudesta. Ivan kovin vahvasti kyseenalaisti näkemykseni Descarteen dualismista ja siteraasi suosikkifilosofejani muinaiskreikaksi. Kertomansa mukaan Ivan oli varttunut Kreikan vuorilla luostarissa, jossa oli oppinut sekä kreikkaa että muinaiskreikkaa. Muutaman drinkin jälkeen klubin hämärissä valoissa Ivanin viiltävän kirkkaat vihreät silmät saivat minut siinä hetkessä unohtamaan, että maailmassa on muitakin ihmisiä. Iltamme keskeytyi ystävieni halutessa vaihtaa juhlapaikkaamme, mutta suunnittelimme näkevämme vielä ja vaihdoimme yhteystiedot. Tässä vaiheessa olin suhteellisen varma siitä, että Ivan oli elämäni rakkaus, sillä näinkin kiinnostavan henkilön tapaaminen näin muka “sattumalta” Moskovassa ei voinut olla vain sattumaa. Olin täysin vakuuttunut, että universumilla oli näppinsä pelissä.

Aivan haltijoissani kerroin ystävilleni miten olin täysin vakuuttunut löytäneeni elämäni rakkauden, Ivanin, joka oli luvannut ummet ja lammet sekä maat ja taivaat, kertonut kuinka hän näyttää minulle Moskovan ja lukee minulle runojaan punaisella torilla. Niin, lupasihan hän myös viedä minut Bolshoi-teatteriin katsomaan balettia, sillä sanomansa mukaan hän on tunnettu näyttelijä ja pidetty Moskovan taidepiireissä siihen asti, että ilmaisten lippujen saaminen ei olisi ongelma eikä mikään. Yritin olla Ivaniin yhteydessä ja sopia tapaamista, mutta yhteydenottoni eivät saaneet vastakaikua. Olin asiasta jokseenkin hämmentynyt ja tietenkin myös pettynyt. Olin jo luopumassa “elämäni rakkaus” lisätittelistä, kunnes Ivan laittoi viestiä ja kutsui minut luokseen. Ystäväni olivat seuranneet Ivan-saagaa eturivin penkeiltä ja kun kysyin mikäli he voisivat viedä minut Ivanin antamaan osoitteeseen sain osakseni katseita, jotka kertoivat kaiken siitä missä arvossa ystäväni pitivät tätä ideaa. He kuitenkin suostuivat pyyntööni ja pian olinkin jo matkalla Ivanin luokse. Tässä vaiheessa kuljin jo keppien avustamana, sillä en voinut kävellä itse polvivamman vuoksi. Ivan tuli avaamaan auton oven ja auttoi minut ulos autosta. Olin laittanut aiemmin jo viestiä kertoakseni etten ollut ehtinyt syömään juuri mitään päivän aikana ja kyselin olisiko hänellä kotonaan jotakin syötäväksi kelpaavaa. Ivan alkoi luettelemaan kaikennäköisiä vaihtoehtoja, mutta jouduin keskeyttämään hänet tarkentaakseni etten syö lihaa. Mies meni aika hiljaiseksi ja tokaisi että noh, olisihan täällä jääkaapissa yksi persikka ja kaapista löytyy krokotiilin muotoisia, karamellilta maistuvia muroja. Keskustelimme keittiönpöydän ääressä kynttilän valossa muutaman tunnin, kunnes Ivan ilmoitti menevänsä nukkumaan. Miestä piti kiireisenä taidekoulu, jossa kuulemma päivät alkoivat kello yhdeksän aamulla ja loppuivat yhdeltätoista illalla, joten väsymys oli ihan ymmärrettävää.

Nyt on vuorossa shokkikäänne tarinaan, sillä tämä moskovalaisesta baarista löytämäni herrasmies ei ollut kuin ollutkaan elämäni rakkaus. Tämä valkeni minulle noin kello kolme yöllä, kun makasin rikkinäisen polveni kanssa sängyssä asunnossa, jossa Ivan poltti sisällä tupakkaa hyvinkin liberaalisti, samalla herran antaessa elämänsä performanssia moottorisahaimitaatiosta. Hän oli jo aiemmin varottanut kuorsaavansa kovaäänisesti, johtuen ongelmasta nenän väliseinämän kanssa. Tosiaan, kertomansa mukaan hän oli murtanut nenänsä kahdesti. Katutappelussa. Eikä siinä vielä kaikki, vaan illan aikana Ivan paljasti, että hänen viesteihin vastaamattomuutensa ei johtunut siitä etteikö häntä olisi kiinnostanut. Hän kärsi jollakin mittarilla vakavasta alkoholiongelmasta ja oli kolmena edeltävänä iltana juonut niin paljon alkoholia, että oli yksinkertaisesti vain sammunut. Aamulla hän herätti minut sanoen, että hän oli myöhässä miekkailutunniltaan ja tavoitteena oli pikainen lähtö. Kiireestään huolimatta Ivan jäi odottamaan kanssani taksia. Sen saavuttua hän auttoi minut autoon, antoi pusun poskelle ja totesi “en tule unohtamaan sinua”.

Ei se mitään Ivan, en minäkään sinua.

Ensitreffit Albaniassa

Pyrimme vuosittain tekemään matkan yhdessä Norjassa asuvan parhaan ystäväni kanssa ja tänä vuonna päädyimme edullisten lentojen perässä Albanian Tiranaan. Ensimmäisenä iltanamme olimme kaupungin keskustassa baarissa, jossa tuntematon mies tuli esittelemään itsensä pikaisesti ja kysyi yhteystietojani. Myönnettäköön, että en ole täysin varma mikä ohjasi ajatteluani kyseisessä hetkessä, mutta päädyin antamaan herralle instagramtilini. Seuraavana päivänä hän laittoikin jo viestiä kysellen mikäli olisin kiinnostunut lähtemään treffeille. Tässä vaiheessa matkakumppanini puuttui peliin ja muistutti, että Albania ei ollut se turvallisin maa lähteä tuntemattoman matkaan. Ei sillä, että tämä olisi mitenkään maasidonnaista, ei välttämättä ole koskaan hyvä idea lähteä tuntemattoman matkaan.

Tiesin ystäväni olevan oikeassa ja selvittääkseni lisää mahdollisesti tulevasta treffikumppanistani, päätin googlettaa hänet. Hakukoneesta selvisi, että herra oli valmistunut eräästä Iso-Britannian huippuyliopistosta politiikan ja modernin historian maisteriksi. Tulipa haussa vastaan tuli kuva hänestä ja Albanian pääministeristä kättelemässä, jota seurasi kuva hänestä vastaanottamassa palkintoa Iso-Britannian suurlähettiläältä. Näytin hakuni tulokset ystävälleni saatesanoin “Hei, tässä on elämäni tilaisuus päästä Albanian ensimmäiseksi naiseksi vielä jokin päivä”. Ajattelin myös, että mikäli treffeillä puheenaiheet loppuisivat kesken, herra kertoisi varmasti mielellään Albanian poliittisista kiemuroista ja kiinnostavasta historiasta. Kysyin herralta olisiko hänellä suositusta perinteiseen albanialaiseen ravintolaan ja sovimmekin pian tapaamisen seuraavalle illalle.

Treffit eivät olleet yhtä kauheat kuin tapaaminen Ivanin kanssa, mutta ei voi sanoa niiden menneen täysin putkeenkaan. Tyyppi oli ihan mukava, mutta sanalla sanoen aika tylsä. Keskustelumme kääntyi hyvin nopeasti maan historian ja politiikkaan, mikä mielestäni on kiinnostava aihe, mutta ei välttämättä ensitreffeille. Enempää tarkentamatta herra tosiaan työskenteli Albanian valtiolle suhteellisen korkeassa virassa ikäänsä nähden ja poliittisella uralla eteneminen kuului hänen tulevaisuuden visioihinsa. Leikkimielinen heittoni mahdollisuudesta päästä Albanian ensimmäiseksi naiseksi ei siis ollut täysin tuulesta temmattu. Kutsuipa herra minut kotikyläänsä tapaamaan isoisäänsä, jonka kotitekoinen raki, balkanin perinteinen alkoholijuoma, oli kuulemma parasta, mitä tulisin ikinä maistamaan. Täsmensi herra myös kotikylänsä olevan tunnettu rakkausballaadeista ja ammensi, että albanialaisessa kulttuurissa naisia pidetään hyvinkin korkeassa asemassa.

“Perinteisten albanialaisten arvojen mukaan mies on valmis tappamaan seitsemän muuta miestä naisensa tähden”, herra aloitti, piti dramaattisen tauon ja otti kädestäni kiinni.

“Ja minut on kasvatettu juurikin perinteisten albanialaisten arvojen mukaisesti.”

Tartuin hyvin pikaisesti vapaalla kädelläni lautastani reunustavasta shottilasista, joka oli piripintaan täynnä kuulemma ei-niin-hyvälaatuista rakia. Herra katsahti minuun hieman järkyttyneenä.

“Varovasti, se on hyvin vahvaa alkoholia!”

Se oli vähän se pointti tässä, mutta ei se mitään. Olin kertonut herralle olevani matkassa ystäväni kanssa, joten syötyämme hän kysyi mikäli tahtoisin viedä loput ruoista ystävälleni maisteltavaksi. Mielestäni tämä oli kaunis ajatus, joka henkisessä pistekortissani toi herralle ainakin yhden pisteen, mutta viittaus valmiuteen lahdata seitsemän miestä vuokseni piti pistesaldon siltikin vahvasti pakkasen puolella. Lähdettyämme ravintolasta kiitin herraa kohteliaasti mukavasta illasta, mutta lisäsin, että en nyt välttämättä heti olisi lähdössä toisille treffeille. Tätä on vaikea selittää, mutta minusta tuntui, kuin herran into tulla kysymään yhteystietojani baarissa olisi enemmin peräisin joko vedonlyönnistä kavereiden kesken tai uudenvuodenlupauksesta kysyä treffeille tuntematonta naista kuin vilpittömästä kiinnostuksesta juuri minua kohtaan.

Loppu albanianlomani sujui vähemmän romanttisissa merkeissä, mutta muutama kuukausi matkan jälkeen sain herralta viestin jossa hän ilmoitti liittyvänsä Albanian delegaatioon tämän valtionvierailulla Alankomaihin ja kysyi mikäli lähtisin hänen kanssaan uudelleen treffeille. Viesti herätti minussa kieltämättä hämmennystä, sillä olin aivan varma, että hänkin ymmärsi, etteivät ensimmäiset treffit menneet mielestäni mitenkään kovin ihmeellisesti. Selitin tämän hänelle mahdollisimman ystävällisesti, mutta toivon mukaan tarpeeksi napakasti.

Tässä oli nyt kesän kunniaksi kolme lomaromanssikertomusta. Kaikki ovat kokemuksina olleet avartavia, sekä hyvinkin viihdyttäviä ja sävyttäneet jokaista näistä matkakohteista omalla erikoisella tavallaan ja assosioin jokaisen näistä henkilöistä hyvin vahvasti siihen kaupunkiin tai paikkaan, jossa heidät tapasin.