SUOMALAISENA PORTUGALISSA – SOPEUTUUKO TÄNNE KOSKAAN KUNNOLLA?

”Sinä asut nyt Portugalissa, joten sinun kuuluisi käyttäytyä kuin portugalilainen”, tokaisi anoppini kolme ja puoli vuotta sitten, kun olimme juuri vaihtaneet Suomen etelän aurinkoon. Aikamoinen vaatimus uuteen maahan hetki sitten muuttaneelle. Mutta käykö se ihan tuosta noin vain? Tuleeko suomalaisesta Portugalissa portugalilainen?

Koti-ikävää ja suomalaiskaipuuta

Stressi, koronakriisi, yksinäisyys ja Portugaliin turhautuminen ovat saaneet minut viime kuukausina haikailemaan ensimmäistä kertaa takaisin pohjolaan asumaan. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen lähettänyt työhakemuksia Suomeen ja selaillut sieltä huvikseni myytäviä taloja, joita minun ei olisi mahdollistakaan ostaa, kuvitellen itseni elämään johonkin hirsitorppaan Pohjanlahden rannalle.

Olen miettinyt, olenko lopulta liian suomalainen sopeutuakseni tähän maahan ikinä kunnolla.  Tuntuu, että minulle tärkeitä arvoja – sellaisia kuin vapaus, itsemääräämisoikeus, avoimuus, tasa-arvo, rehellisyys ja vilpittömyys – haastetaan jatkuvasti, ja ystävyyssuhteissa portugalilaisten kanssa on vaikeaa päästä pinnallista hyvänpäiväntuttavuutta pidemmälle. Olisiko pitkän ja pimeän talven sietäminen kuitenkin sen arvoista, että voisi olla vapaasti oma itsensä ja ihmiset ympärillä olisivat edes jotakuinkin samalta planeetalta? Voi tosin olla, että aika on osittain kullannut muistot suomalaisten sielunmaisemasta.

Talvi Azoreilla oli rankka, sanotaan se nyt suoraan, ja normaalia myrskyisämpi. Koronan takia sikäläiset, muista expateista koostuvat kaverini pitäytyivät melko paljon omissa oloissaan, osa muutti pois, ja sitä istuttiin lähinnä kotona keskellä valtamerta tuulen ja sateen ulvoessa nurkissa, yrittäen saada jotain aikaiseksi töiden saralla. Vasta joulun jälkeen jo lähes vuoden jatkuneiden koronarajoitusten kamaluus iski kunnolla tajuntaani ja island fever alkoi vaivata.

Helmikuun puolivälissä tulimme väliaikaisesti Manner-Portugaliin, Lissabonin lähistölle valvomaan tulevan ekotalomme rakentamista. Maisemanvaihdos oli tervetullut, mutta eipä ole täälläkään ollut paljon helpompaa, vaikka aurinko onkin paistanut, päivät ovat jo keväisen lämpimiä ja yksi suuri unelma on toteutumaisillaan. Rakennusprojektit ovat varmaankin aina raastavia ja stressaavia, ja se kyllä tuntuu, etenkin kun aikataulu sen kun venyy ja paukkuu. Asumisjärjestely anopin nurkissa ei osaltaan ole helpottanut asiaa, ja koirakin oli sairaana aiheuttaen lisää huolta ja harmaita hiuksia.

Kaikkien muiden vastoinkäymisten lisäksi myös ymmärretyksi tulemisen kaipuu on kuitenkin nostanut viime aikoina päätään, ja tällä hetkellä tuntuu, että vain toinen suomalainen pystyy täysin ymmärtämään minua ja ajatuksiani. Olen nähnyt toisen suomalaisen viimeksi yli vuosi sitten helmikuussa, kun kaverini oli Azoreilla käymässä ennen koronaa. Ikävä omieni pariin onkin ollut kova, kun ystävät ja oma perheeni ovat olleet kaukana. Siitä huolimatta olen jääräpäisesti päättänyt käyttää rahani muuhun kuin Suomen-reissuun ja siitä seuraaviin kalliisiin koronatesteihin. Onneksi edes videopuhelut ja ääniviestit on keksitty. Ja Lissaboniin on jo useammat treffit alustavasti sovittuna suomalaisten kanssa, kunhan liikkumisen rajoitukset tästä piakkoin hellittävät.

Enkä tällä nyt tarkoita sitä, etteikö ystävyyttä, kumppanuutta ja ymmärrystä voisi olla yli kulttuureiden tai että tulisin toimeen vain toisten suomalaisten kanssa – olenhan esimerkiksi naimisissa portugalilaisen kanssa. Joskus sitä vain kaipaa omanmaalaistaan seuraa, jonka kanssa ei tarvitse jatkuvasti selitellä itseään, ja se on ihan okei.

Portugalilaisten kääntöpuoli

Portugalilaisia kuvaillaan lähes poikkeuksetta erittäin sydämellisiksi, ystävällisiksi ja anteliaiksi ihmisiksi. Sitä heistä suurin osa päälle päin onkin, ja toki useat myös oikeasti, mutta kun pääsee kulttuuriin ja portugalilaiseen perheeseen kunnolla sisään, huomaa ettei totuus olekaan aina niin ruusuinen. Ihmisistä paljastuu uskomatonta itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja toisten hyväksikäyttöä. Sitä luvataan vaikka kuu taivaalta, eikä lupauksia kuitenkaan läheskään aina pidetä. Aina tarvittaessa löytyy jokin hyvä tekosyy. (Enkä nyt edes puhu asioiden ainaisesta viivästymisestä ja hankalasta byrokratiasta, joka sekin kuuluu tiiviisti tähän kulttuuriin.) Ihmissuhteet ovat välillä kuin jotain sairasta peliä, jossa sanotaan mitä vaan, jotta saadaan manipuloitua toista.

Jos totta puhutaan, en mieheni ja ehkä hänen muutaman läheisen ystävänsä lisäksi ole tutustunut tässä maassa vielä yhteenkään paikalliseen ihmiseen, johon voisin täysin luottaa. Portugalissa olenkin tullut olosuhteiden pakosta selvästi epäluuloisemmaksi ihmisten, heidän tarinoidensa ja tarkoitusperiensä suhteen, mikä on sinällään harmi. Ehkä sitä on vain joutunut ottamaan vaaleanpunaiset lasit pois naamaltaan ja kohtaamaan sen oikean, karun maailman. Onneksi olen hyvä ”näkemään ihmisten läpi”, ja tuntosarvet nousevat herkästi pystyyn ei-turvallisten ja ulkokultaisten tyyppien kanssa. Siinä ei positiiviseen keskittyminenkään auta.

Monet portugalilaiset (disclaimer: eivät kaikki) hakevat draamaa joka asiasta, mistä vain saadaan revittyä. Kärpäsestä saadaan härkänen, ja mitättömältä tuntuvista asioista suuria ongelmia, joista valittaa ja joita kauhistella. Tämä on tietysti ihan täysin oma pulmani, mutta ruuvit alkavat kiristyä päässä joka kerta, kun ympärillä aletaan valittaa jostain omasta mielestäni turhasta. Suomalaisittain täysin normaalit, ehkä hieman sarkastiset letkautukset vastauksena valitukseen taas ovat skandaalin paikka, josta loukkaannutaan verisesti. Valitettavasti en ole vielä oppinut pitämään suutani tarpeeksi supussa niiden suhteen, koska pisteliäisyydestään huolimatta ne ovat Portugaliin muuttamiseen saakka olleet täysin hyväksyttävä osa kommunikaatiota. On vähän raskasta, kun omaa puhetapaakin pitäisi jatkuvasti muistaa suodattaa.

Perhekulttuuria portugalilaisittain

Perhekulttuuri on toinen asia, joka suomalaisin silmin vaikuttaa vähintäänkin erilaiselta. Vanhemmat ovat hautaansa asti lapsilleen kuin jumalia, joille ei sanota ei. Lapset tekevät niin kuin vanhemmat sanovat ja piste, sillä vastaansanominen on epäkunnioittavaa. Tasapuolisia perheneuvotteluja ei tunneta. Aitoja tunteitaan ei saa näyttää (siis jos ne ovat negatiivisia), koska aina täytyy olla kohtelias ja ystävällinen, käyttäytyen kuin jossain Englannin hovissa. Tämä voi tulla yllätyksenä, kun ajattelee kovaäänisiä ja tunteikkaita eteläeurooppalaisia noin stereotypian tasolla. Hankalat tunteet padotaan sisälle, mistä ne sitten monesti ryöppyävät esiin valitettavan yleisenä perheväkivaltana, passiivisaggressiivisuutena, kontrollointina ja muuna toksisena käytöksenä. (Disclaimer: totta kai näin voi tapahtua ja tapahtuukin missä tahansa muuallakin, syystä tai toisesta.)

Miniän paikka perheessä on toisinaan olla sylkykuppi, jonka niskaan voidaan kaataa kaikki, ja vastaan ei edelleenkään saa sanoa. Silti täytyisi hoitaa puolisonkin kotityöt ja tarjoilla perheen miesväelle ruoka pöytään. Sanomattakin on selvää, että pohjoismaalainen itsepäinen feministi ei tällaiseen vanhanaikaiseen muottiin helpolla taivu. Portugalilaiset tehkööt itse kuten parhaaksi näkevät, mutta omasta mielestäni aika on jo ajanut tällaisen toimintatavan ohitse. Jopa portugalilaisella ystäväporukalla illastaessa naiset yleensä hoitavat tarjoilu- ja tiskaushommat, ja itse hämmentyneenä mietin, kuuluisiko minun nyt olla tässä tyttöjen vaiko poikien veneessä.

On Portugalin perhekulttuurissa hyvätkin puolensa, kuten yhteisöllisyys ja suvun pysyminen tiiviinä. Nuoret asuvat usein kotona kolmekymppisiksi asti, eikä ole ollenkaan harvinaista asua useammankin sukupolven kesken samassa taloudessa. Silläkin vain on kääntöpuolensa, koska mitään demokraattista päätöksentekoa perheyhteisöissä harvoin harrastetaan ja voi olla vaikeaa olla tyytyväinen elämäänsä, jos ei voi itse päättää kunnolla omista asioistaan. Tai ehkä periaatteessa voisi, mutta palkkataso on niin surkea, ettei sillä oikein hankita edes vuokra-asuntoa, joten vanhempien luona on pakkokin asua siihen saakka, kunnes oman asunnon käsiraha on säästetty. Onneksi vanhemmat usein tukevat jälkikasvuaan myös taloudellisesti ja olen itsekin päässyt tästä hyötymään.

Suomessa kasvaneena taas on tottunut siihen, että nuoret ottavat vanhempiinsa etäisyyttä jo täysi-ikäistyttyään, kasvettuaan ehkä ruokapöydän ääressä pidettyjen viikkokokousten parissa, jolloin kaikkia perheenjäseniä on vähintäänkin kuultu. Suomalaiset nuoret aikuiset tekevät useimmiten päätöksensä itse, joten portugalilaisvanhempien määräily on melkoista kuunneltavaa. Toisaalta perheenjäsenet etääntyvät toisistaan helpommin, mutta se voi myös joissain tapauksissa olla kaikkien hyvinvoinnin kannalta positiivinenkin asia.

Sopeutumista ja tasapainottelua

Tällä kirjoituksella halusin kertoa oman kokemukseni portugalilaiseen kulttuuriin ja perheeseen sopeutumisesta ja ehkä tuoda esiin sitä, ettei elämä etelän lämmössä ole aina pelkkää auringonpaistetta. Tasapainottelu sen kanssa, kuinka sulauttaa omat härmäläiset juurensa ja kulttuuriset arvonsa asuinmaansa käytäntöihin ei useinkaan ole helppoa, ja jopa oma identiteetti voi ottaa siinä prosessissa uuden muodon. En varmasti ole ainoa ulkosuomalainen, joka tuntee itsensä ulkomailla ollessaan erittäin suomalaiseksi, vaikka kotimaassa olisikin oikea maailmankansalaisen perikuva.

Toisessa maassa asumalla voi kuitenkin oppia valtavasti niin itsestään kuin maailmastakin, kasvaa ihmisenä ja saada sellaisia avartavia oivalluksia, joita ei mukavuusalueellaan pysymällä olisi koskaan voinut kokea, joten kyllä se on vähintäänkin kokeilemisen arvoista. Uskon myös, että helpommalla pääsee, jos ei tarvitse sopeutua osaksi paikallista perhe-elämää, vaan voi sen sijaan muodostaa ulkomailla toisenlaisen perheen ystävistä, jotka on voinut itse valita. Kulttuuriin ei ehkä silloin kuitenkaan pääse aivan samalla tavalla sisälle. Ja onhan niitä perheitäkin erilaisia.

Sopeutuminen uuteen maahan ei tietenkään tapahdu päivässä eikä edes vuodessa, vaan sille täytyy antaa aikaa. Kolme ja puoli vuottakin on vielä suhteellisen lyhyt aika. Kulttuurishokki voi joissakin tapauksissa tulla kummittelemaan vielä vuosienkin jälkeen. Siinä on tyypillistä, että kuherruskuukauden jälkeen iskee vaihe, jolloin kaikki uudessa maassa ja kulttuurissa harmittaa. Sen jälkeen kuitenkin tulee sopeutuminen, jossa niin negatiiviset kuin positiivisetkin asiat pystyy hyväksymään, vaikka kaikista niistä ei ehkä koskaan opikaan varsinaisesti pitämään. Riippuu paljon henkilöstä ja tilanteesta, miten sopeutuminen ja integraatio etenee. Aina voi myös yrittää mindfullness-mestarin tavoin ottaa asiat vain asioina, tuomitsematta niitä hyviksi tai huonoiksi.

Portugalilaista ei minusta saa, se on varmaa. Jos jotakin, niin tämä suomalainen vastarannan kiiski tarraa entistä tiukemmin kiinni siihen ajatukseen, että oma itsensä saa ja kuuluu olla, vaikka muut vaatisivat mitä. Omat rajansa on tunnistettava ja jos ne eivät jollekin kelpaa, niin antaa olla. Vaikka toisessa kulttuurissa asuminen väistämättä muuttaa ihmistä, en usko, että ulkomailla elääkseen tarvitsee kokonaan hylätä omaa kulttuuriaankaan. Riittää, kunhan sopeutuu sen verran että elämä sujuu, ottaen myös muut ihmiset toimintatapoineen huomioon. Ja huvittavaa kyllä, mitä enemmän suomalaisuuttani kritisoidaan, sitä isomman vastareaktion se aiheuttaa ja haluan korostaa sitä vain enemmän. 😀

Aika näyttää, onko omalla kohdallani kyse sopeutumiseen kykenemättömyydestä, ohimenevästä koti-ikävästä, myöhään iskeneestä kulttuurishokista vai pelkästään siitä, että asetetut vaatimukset portugalilaistumiselleni ovat vain olleet liian kovia. Hätiköiminen minkäänlaisten päätösten suhteen ei varmastikaan kannata, mutta eivätköhän ajatukset pian selkiydy. Minulla on sellainen tunne, että muutoksia suuntaan tai toiseen on luvassa. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että otimme rakennusprojektin ajaksi oman väliaikaisen asunnon anopin luona asumisen sijaan. Siellä on muuten uima-allas.

Pahoittelut negatiivissävytteisestä valitusvirrestä, mutta teki hyvää saada nämä ajatukset purettua sanoiksi ja lauseiksi. Ainakin tiedätte, mitä minulle rehellisesti tällä hetkellä kuuluu, vaikka kukaan ei varsinaisesti sitä kysynytkään. Korostan vielä, että tässä blogitekstissä on kyse vain omasta kokemuksestani, ja jonkun toisen kokemus voi tietysti olla aivan erilainen. Tämän avautumisen jälkeen jaksaa taas mennä enemmän positiivisen kautta ja keskittyä enemmän Portugalissa asumisen hyviin puoliin, joita niitäkin on tietysti runsain mitoin. 😉

Oletko kohdannut haasteita uuteen kulttuuriin integroitumisen kanssa? Kauanko kesti, ennen kuin tunsit sopeutuneesi uuteen maahan? Jätä kommenttia alle!

Lisää pohdintaa osittain samoista aiheista löydät mm. lukemalla postaukset Johanna P:n kaukokaipuusta, kohderiippuvuudesta ja koti-ikävästä sekä siitä, kuinka Kiinassa asuminen on muuttanut Veraa.

Meidät löytää Facebookista ja Instagramista @muumaamandariini, ja henkilökohtaiselle tililleni @johannahulda saa myös tulla laittamaan viestiä ja kysymyksiä!