ROADTRIP KESKI-PORTUGALISSA

Portugali on mahtava kohde roadtrip-reissuille. Etäisyydet ovat suhteellisen lyhyitä, kohteet ja maisemat monipuolisia ja maa on lisäksi todella turvallinen, joten kiinnostavia paikkoja etsimässä voi ihan rauhassa pyöriä oikeastaan missä vain. Kauniita maisemia löytyy niin pohjoisen vuorilta kuin etelän rannoiltakin, mutta jostain syystä juuri Keski-Portugali ja sen sisämaan vuoristoseudut ovat vetäneet minua puoleensa jo useampiakin kertoja. Olen kolunnut tienoota vuosien varrella pala palalta, nähden paikan sieltä, toisen täältä, ja joihinkin kohteisiin olen palannutkin.

Jotain maagista Keski-Portugalin vuoristoissa on. Kenties maan alta pulppuavat kuumat lähteet, jotka on jo aikoja sitten valjastettu terveyskylpylöiksi, liuskekivestä rakennetut tyhjenevät kylät, joissa vanhukset vielä sinnittelevät, tai sumupilvien verhoamat syvänvihreät rinteet, joiden välissä joet kiemurtelevat kuin verisuonet. Metsäiset vuoret kätkevät verhoonsa sammaloituneita linnoituksia, vähän tallattuja vaelluspolkuja ja vesiputouksia. Puurajan yläpuolella aavan kiviset maisemat aukenevat jylhinä, vaihtaen väriä vuodenaikojen mukaan, jotka ovat selkeämmät kuin eteläisessä Portugalissa.

Ruskaretki Portugalissa

Viimeisin road trip toteutettiin reilu vuosi sitten, kun lähdimme Keski-Portugalin vuorille ystäväni kanssa loka-marraskuun vaihteessa 2019. Olin saanut syntymäpäivälahjaksi matkaoppaan Wild Guide Portugal, jonka mukaan kohteet pitkälti valitsimme. Olemme aiemminkin tehneet jos jonkinlaisia seikkailumatkoja yhdessä lähinnä karttaa seuraten ja päätyneet ties minne aina norjalaisilta lammastiloilta hylättyihin jugoslavialaisbunkkereihin, joten luotto oli kova, että aika ikimuistoinen tästäkin reissusta tulisi. Onni on tuollainen seikkailuystävä! <3 Kerron seuraavaksi roadtripistämme matkapäiväkirjamaiseen tyyliin, mutta voit myös skipata tämän osion ja siirtyä suoraan alemmas kohdevinkkeihin roadtripia varten!

Lähdimme liikkeelle Lissabonista, missä saimme heti alkajaisiksi jurnuttaa useamman tunnin ruuhkassa, koska moottoritiellä oli kolari. Pääsimme kuitenkin myöhään yöllä perille Lusoon, mistä olimme buukanneet tapojemme vastaisesti oikein hotellin ensimmäistä yötä varten. Luso on tunnettu mineraalirikkaasta lähdevedestään ja Buçacon kansallismetsästä, jonka polkuja kolusimme seuraavana päivänä – siitä lisää tekstin vinkkiosiossa. Iltapäivällä, takaisin Luson keskustaan palattuamme, istuimme bussipysäkillä pitämässä sadetta ja valmistimme Trangialla avokadopastaa. Eteemme ajaneesta turistibussista nousseita saksalaisturisteja taisi naurattaa, kun lappasimme tuoretta basilikaa ja extraneitsytoliiviöljyä pastaamme. Retkigourmeeta!

Luson jälkeen suuntasimme São Pedro do Suliin, missä kirjauduimme nuorisohostelliin, joka olisi voinut olla suoraan Neuvostoliitosta. São Pedro do Sul tunnetaan kuumista lähteistään. Aamulla satoi kaatamalla, mutta otimme kohteeksemme terveyskylpylän, jonka ihanan lämmin vesi pulppusi suoraan syvältä maankuoren alta. Sillä sanotaan olevan monenlaisia terveyshyötyjä, ja huomasimme veden ainakin siloittavan ihoa. Olimmekin ainoat nuoret asiakkaat, ja odottelimme allasvuoroamme kylpylän aulassa mummojen ja pappojen keskellä. Paikkakunnan keskustan suihkulähteetkin olivat höyryävän kuumia. Mietin, että jos joudun joskus kodittomaksi, tulen ehkä tänne.

Rentouttavan vesihieronnan jälkeen tapahtui kuitenkin reissumme ensimmäinen vastoinkäyminen, kun ajoimme auton niin kapealle vanhankaupungin tielle, ettei se mahtunut siitä läpi, vaan auton vasen kylki raapiutui talon seinään. Jyrkässä alamäessä, kaatosateen liukastamilla mukulakivillä sutiessa ei auttanut lopulta muukaan kuin ajaa auto läpi liian kapeasta tiestä ja kärsiä seuraukset. Ajamiseen pintanaarmut eivät onneksi vaikuttaneet, vaan saimme jatkaa matkaamme, ja selvisimme loppuviimeksi muutaman satasen korjaamolaskulla. Nyt episodi jo naurattaa. Tielle voisi kyllä mielestäni laittaa ajoesteen tai vähintäänkin kielletty ajosuunta –merkin.

Jyrkässä alamäessä, kaatosateen liukastamilla mukulakivillä sutiessa ei auttanut lopulta muukaan kuin ajaa auto läpi liian kapeasta tiestä ja kärsiä seuraukset.

Yritimme jatkaa matkaamme vuorille, mutta sade ja kuumottavan kapeat vuoristotiet saivat meidät kääntymään takaisin. Tutkimme Vale de Cambran aluetta, löysimme ”ihmissuden” luolan ja päivän päätteeksi kirjauduimme hiljaiselle leirintäalueelle läheiseen Vouzelaan. Taisimme olla ainoat majoittujat, mutta ainakin leirintäalue oli vielä auki. Kokkailimme retkieväitä keittokatoksen alla ja nukuimme yön mukavasti teltassa. Vaikka välillä sateli, oli kuitenkin 15 astetta lämmintä. Aamulla heräsimme vuoristoisiin maisemiin, joissa metsäpalo oli riehunut mustiksi palaneista alueista päätellen.

Lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kohdettamme – Passadiços do Paivan puista kävelyreittiä. Saniaiset hohtivat naavaisissa metsissä ruskan kaikissa sävyissä ja maisemat kiemurtelevilta vuoristoteiltä alas jokilaaksoon olivat upeita. Ihmeen varmasti niitä pitkin uskalsinkin ajella. Perille päästyämme söimme nopean retkilounaan auton vieressä istuskellen ennen kuin jalkauduimme polun upeisiin maisemiin. Niistä lisää alempana!

Seikkailuja Montemuro-vuorilla

Illaksi olimme varanneet majatalon Alvarengan kylästä, missä meidät otti vastaan sympaattinen vanhempi pariskunta, joka vuokrasi paria huonetta oman kotinsa yhteydestä. Hieman nolotti, kun levittelimme kuraista telttaa huoneeseemme kuivumaan ja yritimme kokata mahdollisimman huomaamattomasti terassilla Trangian kanssa. Syy tähän retkiruokailuun ei ollut niinkään penninvenytys, vaan matkaseuralaiseni gluteeniton vegaaniruokavalio, johon sopivia vaihtoehtoja emme olettaneet juuri löytyvän Portugalin syrjäkylien ravintoloista. Parempi siis kokata suosiolla itse, niin saisi muutakin kuin ranskalaisia ja salaattia.

Aamulla lähdimme noin 15 kilometrin vaellukselle sumuisille Serra de Montemuro –vuorille. Ajoimme auton näköalapaikalle ja aloimme tarpoa melko umpeenkasvaneita, piikkisiä polkuja pitkin. Pilvet riippuivat raskaina ja sumu tiivistyi pisaroiksi, mutta kaatosadetta emme kuitenkaan niskaamme saaneet. Välillä pilvet väistyivät hieman ja näimme pilkahduksia kumpuilevista maisemista. Ohitimme pieniä hiljaisia vuoristokyliä, joissa ei ollut edes kahvilaa, vain lehmänkellojen kilkatus ja pari vahtikoiraa kertomassa, että kyllä siellä asuttiin yhä. Ohitimme solisevia vuoristopuroja ja täytimme vesipullot kylän lähteen raikkaalla vedellä. Portugalin ruska oli kaunis täälläkin.

Reittimme olisi vienyt vuorenhuipulle, mutta ei sinne ollut järkevää lähteä niin huonolla säällä, kun maisemiakaan ei näkyisi. Hukkasimme polunkin, ja jouduimme palaamaan maantietä pitkin takaisin autolle. Mutta auton avaimia ei ollut missään. Käänsin koko omaisuuteni nurin – ei missään. Ei auttanut muu kuin jättää auto vuorelle, ja kävellä alas kylään. Huoltoaseman, kahvilan, baarin ja ruokakaupan kattaneen etsintäkierroksen ja poliisille soittamisen jälkeen oli todettava, että ihan heti emme täältä pois pääsisi. Vara-avaimet olivat Sesimbrassa asti ja oli viikonloppu.

Hukkasimme polunkin, ja jouduimme palaamaan maantietä pitkin takaisin autolle. Mutta auton avaimia ei ollut missään.

Seuraavana päivänä tarvoimme saman pitkän reitin ihan yhtä märin jaloin, tuloksetta. Avaimia ei löytynyt, eikä niitä kukaan vuoristokylien asukkaista ollut myöskään nähnyt. Pilvet rakoilivat kuitenkin hiukan enemmän, ja näimme maisemat paremmin, joten reissu ei kuitenkaan ollut täysin turha. Söimme makeita viinirypäleitä suoraan tienvarren viiniköynnöksistä ja ihmettelimme, miten ne eivät maistuneet normaaleilta rypäleiltä vaan aivan siltä, miltä viinirypäle-esanssi maistuu. Keräsin niistä siemeniä talteen.

Kulkukoiran pelastusoperaatio

Sitten tapasimme sen koiran. Valkean mutta likaisen minisuden, joka vaelsi surkeana mutkaisella autotiellä väistellen täpärästi kaahaavia autoja ja yrittäen kiinnittää ihmisten huomion. Laihalla koiralla oli suuri, parantumassa oleva haava kaulassaan ja se suorastaan mateli ihmisten edessä. Koira oli lempeä mutta pelokas, ei mikään villinä kasvanut katukoira, vaan selvästi kettingissä pidetty ja sitten kadulle hylätty kaltoinkohdeltu otus, ehkä osittain husky. Yritimme houkutella sitä luoksemme ruoalla, mutta vaikeaa se oli.

Alueen asukkaat sanoivat, että koira ei ole kenenkään sikäläisen ja että voisimme viedä sen mukanamme jos halusimme. Niinpä päätimme ryhtyä pelastusoperaatioon. Auton avainten katoamisella oli kuin olikin ollut tarkoitus. Otimme yhteyttä kymmeniin eläinsuojelujärjestöihin, eläinlääkäreihin ja koiratarhoihin, mutta joka ikinen paikka oli jo tupaten täynnä kodittomia eläimiä. Kenelläkään ei ollut resursseja auttaa, missään ei ollut tilaa koiraparalle. Vain yhdestä paikasta, Setúbalissa sijaitsevalta Dogs of Portugalilta saimme vastaukseksi ”ehkä”, ja siihen oljenkorteen tartuimme.

Paikallinen metsästäjä oli kuin sattuman kaupalla löytänyt autonavaimeni vuoripolulta, ja rehellisenä miehenä palauttanut avaimen Alvarengan huoltoasemalle. Olimme kiitollisia ja helpottuneita saadessamme auton vihdoin alas vuorelta, ilman että kukaan oli edes murtautunut siihen näköalapaikalla, jolla se oli seissyt monta päivää. Nukuimme yön yli ja aamulla varustimme auton koiraa varten. Yritimme houkutella sitä autoon herkuilla, mutta luottamusta ei syntynyt. Lopulta paikallinen mies sai koiran haisevan maustemakkaran avulla tarpeeksi syvälle autoon tuupatakseen oven kiinni. Lähdimme pienessä paniikissa ajamaan, mutta kurainen koiraparka vain käpertyi kerälle takapenkin lämpimään jalkatilaan ja nukkui siellä koko matkan. Ehkä se oli ensimmäinen kerta, kun sillä oli kotoisa olo.

Ajoimme yhtä soittoa etelään, Sesimbraan asti. Saimme koiran turvallisesti aidattuun tilaan, missä se raukka ulvoi yöllä. Aamulla lähdimme etsimään sille tarhapaikkaa, ja kuin ihmeen kaupalla sympaattinen Sesimbran kunnallisen koiratarhan työntekijä otti sen sisään, kun mikrosirua ei odotetusti löytynyt – tosin jouduimme valehtelemaan, että olimme löytäneet koiran paikalliselta rannalta, emmekä jostain Keski-Portugalin vuorilta. Helpotus oli valtava. Eihän koiratarha mikään paratiisi ole, mutta ainakin se pääsisi pois kadulta turvalliseen paikkaan, saisi ruokaa ja lääkkeitä, mahdollisuuden löytää uusi koti.

Nimesimme koiran Untoksi, mutta muinainen suomalainen nimi vaihtui matkan varrella Snowksi. Laitoimme koirasta ilmoituksen nettiin mikäli joku sitä etsisi, vaikka todennäköisesti sillä olisi tarhallakin paremmat oltavat kuin vanhan omistajansa luona. Unto-Snow haettiin pian kunnalliselta tarhalta Cantinho da Milun yksityiselle tarhalle, missä se tietääkseni edelleen asustaa, rakentaa luottamustaan ihmisiin ja odottaa adoptoijaansa satojen muiden koirien kanssa. Olisiko tässä sinulle rescue-koira?

Eihän koiratarha mikään paratiisi ole, mutta ainakin se pääsisi pois kadulta turvalliseen paikkaan, saisi ruokaa ja lääkkeitä, mahdollisuuden löytää uusi koti.

ROADTRIP-VINKIT KESKI-PORTUGALIIN

Olen listannut alle muutamia kiinnostavia kohteita Keski-Portugalin sisämaassa, joihin kannattaa tutustua seudulla liikkuessaan. Rannikolla en ole Porton eteläpuolella käynytkään, en edes Aveirossa, vaikka se vääryys pitäisi kyllä paikata pikimmiten. Olen kyllä vaeltanut Camino de Santiagolla Coimbrasta Portoon ja Espanjan puolelle saakka, mutta reitti kulki aina 15-20 kilometrin päässä rannikolta, jatkuen merenrantaa pitkin vasta Portosta eteenpäin.

Kohdetärpit on listattu suunnilleen järkevässä ajojärjestyksessä, jolloin roadtripin reitti voi alkaa esimerkiksi Coimbran seudulta, tehdä hevosenkengän muotoisen kierroksen ja päättyä Castelo Brancoon, tai toisin päin. Aikaa näiden kaikkien koluamiselle olisi hyvä olla ainakin viikko, mielellään vähän enemmänkin. Keski-Portugali on täynnä vähemmän tallattuja polkuja ja tuntemattomia helmiä!

Serra do Buçaco

Serra do Buçaco on Coimbran pohjoispuolella Mealhadan kunnassa sijaitseva vuoristo, jonka vetonauloja ovat Buçacon palatsi, karmeliittaluostari ja kansallismetsä, Mata Nacional do Buçaco. Serra do Buçacoon kannattaa tutustua Luson kylästä käsin, jolloin voi samalla nautiskella Luson mineraalipitoisesta lähdevedestä, jota myös pullotetaan myytäväksi.

Buçaco-vuoristossa risteilee helppokulkuisia kävelyreittejä, jotka vievät kävijän aina vuoriston korkeimmalle kohdalle Cruz Altalle asti 549 metrin korkeuteen. Sieltä aukeavat aavat näköalat Serra da Estrelalle idässä ja Atlantin rannikon tasangolle lännessä. Matkan varrella pääsee ihastelemaan karmeliittaluostarin arboretumin sammaloituneita rakennuksia, kosteita luolia ja saniaispuiden reunustamia lampia.

Tunnelma on taianomainen ja paikka muistuttaa paljon Sintraa. Suojellun metsän ja puutarhan rajapinta hämärtyy, sillä polkujen varretkin ovat enemmän villiintyneen kuin hoidetun näköisiä ja niitä reunustavat valtavat vanhat puut, joiden rungot päällyskasvillisuuden versot ja sammalet ovat valloittaneet. Vuoren huippua lähestyttäessä polku sukeltaa reliikkimetsään, missä ikivanhat, käppyräiset korkkitammet kurkottelevat sammaleisia oksiaan saniaislehdosta kiviportaiden ylle. Melkein voisi odottaa haltijoiden kurkistavan oksien takaa.

Kontrasti Buçacon palatsihotellin pihan tarkasti hoidettuun puutarhaan on iso, ja metsän siimeksestä esiin pomppaava komea neomanueliininen palatsi tuntuu upeudestaan huolimatta hieman irralliselta ympäristön maanläheisyyteen verrattuna. Paikalla on sijainnut vuodesta 1628 asti karmeliittamunkkien luostari, josta on jäljellä enää vain kappeli. Luostarin toiminta määrättiin lopetettavaksi 1830-luvulla, ja purettujen luostarirakennusten kiviä käytettiin 1907 valmistuneen Buçacon palatsin rakentamisessa. Luostarin kappelissa pääsee vierailemaan pientä pääsymaksua vastaan, vaikka ei yöpyisikään palatsihotellissa.

Kuumat lähteet – São Pedro do Sul

São Pedro do Sulin pikkukaupunki on rakentunut maan uumenista pulppuavien kuumien lähteiden ympärille. Paikkakunnan kylpylöissä ovat tervehtyneet jo muinaiset roomalaiset, joiden Vouga-joen varteen rakentama vanha kylpylä on säilynyt ihasteltavaksi. Alueelta löytyy merkkejä asutuksesta jo 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Keskiajalla, Portugalin kuningaskunnan perustamisen aikaan São Pedro do Sul sijaitsi valtakunnan etelärajalla, mistä paikka on saanut nimensä.

Kuumien lähteiden mineraalipitoinen vesi pulppuaa maan alta tasaisen 68,7-asteisena ja sen sanotaan tuovan helpotusta moniin vaivoihin, kuten tukielinsairauksiin, reumaan ja hengitysteiden ongelmiin. Vesi on rikkipitoista ja emäksistä, ja sen huomasi jopa siloittavan ihoa. Kylpylöissä kannattaa ehdottomasti käydä rentoutumassa vaikka olisi tervekin, mutta jos mahdollista, kannattaa varata aika etukäteen. Terveyskylvyt näyttivät olevan lähinnä vanhemman väen suosiossa, mutta mummojen ja pappojen sekaan mahtui kyllä pulikoimaan pienen odottelun jälkeen – toki kesäsesonkina tilanne voi olla eri. Uimalakki on pakollinen, mutta niitä myydään kylpylässäkin.

Montanhas Mágicas – vuoristot Keski-Portugalissa

Keski-Portugalin sisämaa on vuoristoista seutua, ja vuoristoja voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Serra da Arada, Serra da Freita, Serra de Arestal, Serra do Montemuro ja Serra de São Macário ovat kaikki yli kilometrin korkeuteen kohoavia vuoristoja São Pedro do Sulin pohjoispuolella ja ne ovat saaneet yhteisen nimityksen: Montanhas Mágicas, Taikavuoret.

Taikavuoret ovat nimensä veroiset ja tarjoavat kävijälle upeita vuoristomaisemia, jotka vaihtavat väriä vuodenaikojen mukaan, vaellusreittejä ja kokonaan liuskekivestä rakennettuja, hiljalleen tyhjeneviä kyliä vuorten syleilyssä. Alueelta löytyy myös useita erilaisia fossiileja ja geologisia ihmetyksen aiheita, kuten ”pedras parideiras” – synnyttävät kivet, mikä on harvinainen geologinen ilmiö. Osa alueesta kuuluu nykyisin Arouca Geoparkiin, joka on UNESCO:n tunnustama osa maailmanlaajuista geologisesti tärkeiden alueiden verkostoa.

Serra da Freitan kenties tunnetuin nähtävyys on Draven aavekylä, jonne pääsee ainoastaan patikoimalla. Liuskekivestä rakennetussa, jo autioituneessa kylässä on partiolaisten leiri, jonka takia kylän vanhoissa kivirakennuksissa voi yöpyä luvan kanssa. Telttailukin on ilmeisesti sallittu, kunhan ottaa ensin yhteyttä Drave Scout Centreen. Meidän piti mennä tänne, mutta sade pilasi suunnitelman. Pitänee yrittää uudelleen vaikka kesäaikaan. Dravesta löytyy puhdasvetinen vuoristopuro ja siihen muotoutunut luonnon uima-allas.

Toinen kiehtova vuoristo alueella on Serra de São Macário, jota lähdimme omalla roadtripillämme jo ylittämään autolla, ajatuksenamme mennä sen toisella puolella sijaitsevaan Draveen telttailemaan. Kapea vuorenseinämän tie ja sen alla avautuva kuumottava pudotus ja kaatosade olivat kuitenkin yhdistelmä, joka sai meidät kääntymään takaisin. Ja hyvä niin, sillä tiellä olisi tullut edempänä vastaan Portal do Infernoksi eli Helvetin portiksi nimetty tieosuus, joka kiemurtelee rotkon reunalla pitkin kapeaa vuorenharjaa! Hyvähermoiset ja kokeneet kuskit voivat ehkä lähteä tälle osuudelle kauniilla ilmalla, mutta myönnän että minua alkoi pelottaa liikaa. São Macáriolta löytyy myös liuskekivestä rakennettu kylä Aldeia da Pena vuoristolaakson syleilyssä. Siellä asuu enää 7 asukasta.

Vuorilta löytyy muutama leirintäalue, joissa voi yöpyä kauniissa maisemissa, sekä tietysti vuokrattavia loma-asuntoja. Luonnossa leiriytyminen ja etenkin tulien tekeminen on Portugalissa laitonta ja siitä voi saada tuntuvat sakot.

Passadiços do Paiva

Paiva-joen varteen rakennettiin vuonna 2015 puiset kävelytiet, joita pitkin voi taittaa 8 kilometrin pituisen matkan joenuoman kauniissa maisemissa. Matkan varrella voi ihastella niin koskematonta luontoa, joessa olevia hiekkarantoja ja vesiputouksia, joista suurin on nimeltään Cascata das Aguieiras. Lähelle vesiputousta avattiin keväällä 2021 maailman pisin riippusilta, 516 Arouca, joka on nimensä mukaisesti 516 metriä pitkä ja roikkuu 175 metrin korkeudessa Paiva-joen yllä. Olen salaa iloinen, ettei silta ollut vielä valmis meidän vierailumme aikaan, koska en rehellisesti sanoen tiedä, olisinko uskaltautunut sille. Reitin varrelta löytyy heikkohermoisille kuitenkin toinen, paljon pienempi riippusilta, jota pitkin voi myös ylittää alla kuohuvan Paiva-joen. Kumpikaan ei kuitenkaan ole reitin kannalta pakollista.

Reitti on lineaarinen, joten lähtöpaikkaan joutuu palaamaan joko samaa reittiä takaisin tai vaihtoehtoisesti taksilla, joita löytyy kummastakin päästä odottamasta, noin 15 euron hintaan. Reitin molemmista päistä löytyy myös syötävää ja juomia tarjoileva baari. Kävely kannattaa mielestäni aloittaa Espiuncan päästä, koska siten parhaat maisemat palkitsevat polun lopussa. Reitti on luokiteltu vaativaksi, mutta mielestäni ainoa vaativa osuus olivat pitkät portaat lähellä Areinhon päätä, loppu oli helppokulkuista. Polkua reunustavat SOS-hätäpuhelimet tasaisin väliajoin, sellaiset joita näkee yleensä moottoriteillä. Pääsylippu Passadiços do Paivalle maksaa netistä etukäteen ostettuna 1 euron ja paikanpäällä maksettuna 2 euroa.

Douron jokilaakso

UNESCO:n maailmanperintökohde, jonka maisemat hengästyttävät ja toinen toistaan paremmat viinitilat tarjoavat tutustumiskierroksia, viininmaistelua ja majoitusta – tarvitseeko enää muuta edes sanoa? Douro-joen laakso Porton itäpuolella on satumainen paikka, jonka kapeita teitä pitkin ajaminen saattaa saada sydämen pomppaamaan kurkkuun, mutta maisemat (tai se viini) kyllä rentouttavat senkin edestä. Monilla viinitiloilla on mahdollista yöpyä ja tutustua tilan tuotantoon ruoan kera tai ilman. Syksyisin on mahdollista osallistua viinin perinteiseen valmistusmetodiin eli vindimaan, viinirypäleiden tallomiseen. Tiloilla tuotetaan usein myös oliiviöljyä.

Kävin Dourossa päivän mittaisella ajelulla marraskuussa 2018, kun perheeni oli Portugalissa käymässä. Meillä ei ollut mitään varsinaista suunnitelmaa eikä viinitilakierrosta varattuna, joten ajelimme joen viertä ihaillen ruskan väreissä loistavia viiniterasseja. Myöhään iltapäivällä päädyimme summamutikassa kierrokselle Quinta de Santa Eufémian portviinejä tuottavalle perhetilalle. Maistelimme erilaisia ja eri värisiä portviinejä niihin sopivien pikku purtavien kera ja ihailimme tilan näköalapaikalta aukeavia maisemia. Laakson rinteet hohtivat hopeisina illan tummuessa sinisävyiseksi ja alimpana kiemurteli tietysti Douro-joki. Niin kaunista!

Douron laakso on parhaimmillaan syksyllä tai keväällä, sillä kesäaikaan lämpötilat voivat kohota todella kuumiksi. Joelle pääsee myös risteilemään Portosta käsin. Dourosta ovat omissa matkablogeissaan kirjoittaneet myös mm. Travellover, Tämä matka ja Lähdetään taas.

Serra da Estrela

Manner-Portugalin korkein vuoristo Serra da Estrela kohoaa 1993 metrin korkeuteen. Vuoriston huipulla Torressa sijaitsee Portugalin ainoa hiihtokeskus, jossa pääsee talvisen lasketteluun tai pulkkailun makuun. Suomalaisille tämä ei ehkä ole niin eksoottista, mutta paikallisille kyllä. Torresta löytyy ravintola ja pieni ostoskeskus, mistä voi ostaa seudun tuotteita, mm. Serra da Estrelan juustoa, villavaatteita ja lihatuotteita. Serra da Estrela kuuluu myös UNESCO:n hyväksymään Geopark Estrelaan.

Serra da Estrelalla voi ajella ympäriinsä ihailemassa jylhän kivisiä korkeuksia ja ihmetellä jäätikkölaaksoja, järviä ja vuoriston hiljaisuutta, jonka rikkovat vain vuoripurot ja Serra da Estrelan paimenkoirien opastamien lammaskatraiden kilkatus. Vuoristoon kannattaa sään salliessa tutustua patikoiden, ja sieltä löytyykin yhteensä 375 kilometrin edestä vaellusreittejä. Harrastaa voi myös maastopyöräilyä, ratsastusta tai riippuliitoa.

Unhais da Serrassa sijaitsee yksi Portugalin harvoista vapaa-ajan kylpylöistä H2Otel – Aquadome, jossa kävimme varta vasten pulikoimassa vuosi sitten joulun alla. Sieltäkin löytyy hoitoja luonnollisella kuumalla lähdevedellä, mutta myös pelkästään rentoutumiseen ja hauskanpitoon tarkoitettu ”tavallinen” kylpylä, jossa on erilaisia altaita ja saunoja. Iso suositus!

Monsanto

Lähellä Espanjan rajaa sijaitsee vuoren päälle rakennettu Monsanton kylä, jota on tituleerattu Portugalin portugalilaisimmaksi kyläksi. Erikoisen kylästä tekee se, että vanhat talot on rakennettu valtavien, pyöreäkylkisten siirtolohkareiden lomaan käyttäen niitä seininä, ja loputkin taloista ovat luonnonkiveä. Monsantolla on pitkä historia, sillä kylä on ollut asutettuna jo kivikaudelta lähtien.

Vuoren huipulla on linnoitus, johon kuuluu myös useita kappeleita muinaisine hautausmaineen. Maisemat Monsantoa ympäröivälle tasangolle 758 metrin korkeudesta ovat huikaisevat.

Lähellä Monsantoa Idanha-a-Novassa järjestetään joka toinen kesä Boom Festival, johon osallistuminen on jo sinällään kuin matka johonkin toiseen maailmaan (eikä siihen tarvita edes huumeita). Jos olet yhtään hippihenkinen, niin suosittelen tutustumaan!

Miltä roadtrippailu Keski-Portugalissa vaikutti? Onko sinulle sattunut reissuilla vastaavia vastoinkäymisiä kuin auton naarmuttaminen ja avainten hukkaaminen? Kerro kommenteissa!

Kannattaa myös tutkia lomaeuroopassa.fi -sivustolla julkaistuja kirjoittamiani ja valokuvaamiani matkaoppaita Portugaliin!

Kurkkaa myös roadtrip-vinkit Australiaan!

Kysymyksiä ja palautetta saa lähettää myös Facebookissa ja Instagramissa @muumaamandariini tai henkilökohtaiselle tililleni @johannahulda.