Itävallan pääkaupungin ja minun on-off–suhde on päättynyt onnellisesti: siirsin paperini pysyvästi Wieniin!
Ensimmäinen ja toinen kerta Wienissä
Läksin ensimmäistä kertaa Itävallan pääkaupunkiin keväällä 2016 Erasmus-vaihtariksi. Olin edellisenä kesänä työskennellyt au pairina Sveitsin Zürichissä ja ihastunut alppimaiden meininkiin.
En rakastunut Wieniin ensi silmäyksellä. Korskeat rakennukset näyttivät liian isoilta ja mahtipontisilta, kaduilla tuuli aina eikä metronoviakaan yleensä saanut auki kuin väkivalloin. Yliopiston massaluennot olivat Turkuun verrattuna valtavia, ja 500 hengen luentosali tuntui inarilaisen mielestä Colosseumilta. En pitänyt kummastakaan kämppiksestäni – liikuntapakkomielteisestä kolmekymppisestä naisesta ja poliisin urasta haaveilevasta saksalaisesta lukiopudokkaasta. Saksanopettajakin kyykyytti meitä vaihtareita innolla.
Sitten jokin napsahti: yhtäkkiä Wien alkoi vaikuttaa maailman kauneimmalta paikalta. En vieläkään tiedä, miten ja miksi muutos tapahtui pääkopan sisällä. Ihailin kaduilla kulkiessa Prater-puiston vanhoja vaahteroita ja kastanjapuita, Ringstrassen massiivisia pytinkejä iltavalaistuksessa ja maitomaisen vihreää Tonava kaunoista. Massaluennoilta löytyi kuin ihmeen kaupalla ystäviä, joiden kanssa meille aukesi toinen Wien: salakapakoiden ja beer pongin ja aamuyön tuntien kaupunki, joka ei enää ollutkaan jäykkä ja asiallinen. Olin vaihtarielämässäni onnellinen ihan kaikkeen: Wienin suht aurinkoisesta ilmastosta itävaltalaisiin herkkuihin, loputtomiin puistoihin joissa juoksennella ja viettää piknikkiä, sveitsiläisen kellon lailla toimivaan julkiseen liikenteeseen ja pohjattomaan kahvilavalikoimaan.
En tiedä, mikä Wienin tunnelmassa erityisesti kiehtoi. Se, että wieniläisillä tuntui olevan aina aikaa istuskella puistonpenkeillä tai Kaffeehausissa selaamassa lehtiä? Vai kaikki eri kielet, joita sorisi ympärillä metroasemilla? Entisen Euroopan mahtikaupungin historia ja mennyt suuruus?
Yhtä kaikki, minulla oli Wieniin heti ikävä, kun Erasmus-aika päättyi. Meni kolme ja puoli vuotta, ennen kuin päädyin ihan sattuman oikusta takaisin wieniläiseksi. Yliopisto, jossa opiskelin maisterintutkinnon, joutui siirtymään yhtäkkiä Unkarista Wieniin poliittisten kiistojen takia. Siispä me opiskelijatkin siirryimme kolmeksi kuukaudeksi entisen kaksoismonarkian toiseen pääkaupunkiin. Tällä kertaa minun ei tarvinnut tutustua enää Wieniin uudestaan, vaan hyppäsin ilolla takaisin Wien-elämä 2.0:aan. Lenkkeilin samoilla ja uusilla poluilla, herkuttelin Sacher-kakulla ja retkeilin kaverien kanssa viikonloppuisin ruskaisessa Wiener Waldissa. Olin pelännyt etukäteen hieman, että ehkä aika olikin kullannut muistot, mutta ei. Wien oli entisensä, ellei parempi, ilman Erasmus-kavereita ja -biletystä.
Wieniin muutto nro 3
Olen asunut Suomen ulkopuolella melkein yhteen putkeen nyt yli kuusi vuotta, ja siteet passimaahan ovat alkaneet katkeilla. En voi enää äänestää kunnallisvaaleissa tai hyötyä Suomen sosiaaliturvasta. Nämä vuodet ovat kuitenkin olleet aika haipakkaa maasta toiseen: Norjasta reppureissaamaan, reissulta Hollantiin, Hollannista Unkariin ja sieltä Itävallan kautta Saksaan. Jatkuva paikanvaihto ja sosiaalisten ympyröiden uusiksi laittaminen alkoivat tympiä toden teolla jo ennen koronakriisiä, ja lockdownien pyörteissä viime talvena otinkin projektiksi etsiä sellainen koti, jota ei tarvitsisi ihan heti pakata matkalaukkuun.
En tarkoita kodilla fyysistä asuntoa, vaan sellaista ympäristöä, johon voisin kotiutua. Lempi-ihmisiä, -kuppilaa, -kiipeilysalia ja -maisemia. Pitkäjänteistä tekemistä (ehkä sitä työksikin kutsutaan?), josta oikeasti pitäisin ja jonka kokisin tärkeäksi.
Tiesin, että halusin hakea jatko-opiskelijaksi – ainakin yrittää. Ennen koronaa olin harkinnut, että nyt tai ei koskaan voisi olla oikea aika lähteä merten taa muutamaksi vuodeksi. Oli todella lähellä, että olisin hakenut esimerkiksi Havaijille tai Australiaan. Maailmanlaajuisessa kriisissä tuntui kuitenkin pelottavalta, että joutuisin muuttamaan yksin maailman toiselle puolelle, eivätkä kumppani tai perheenjäsenet pääsisi edes käymään. En myöskään halua lentää, ainakaan usein, eikä Havaijille oikein muuten pääse. Siispä keskityin Eurooppaan ja päädyin lopulta laittamaan hakemuksen menemään Walesiin ja Wieniin. Kumpikin yliopisto oli valmis ottamaan minut väitöskirjan vääntäjäksi, ja päädyin Wieniin.
Tietysti!
Saavuin tänne Tonavan metropoliin (heh) elokuun viimeisinä päivinä kymmenen päivän pyöräretken jälkeen. Olin fyysisesti aivan naatti 700 kilometrin jälkeen, joten ensimmäisinä päivinä uudessa kodissa keskityin itävaltalaisten herkkujen tankkaamiseen (oi juustot, Manner-vohvelit ja kakut) sekä uuden sängyn perusteelliseen testaukseen. Onneksi olin oppinut aiemmista muutoista sen verran, että jätin löhöilylle ja paperisodalle kokonaisen viikon ennen töiden alkamista. Viime tipan ihmisestäkin voi kuoriutua ennakoija, jos yrittää tosissaan!
Ensimmäinen päivä yliopistolla jännitti ihan vietävästi, vaikka tulinkin samalle laitokselle ja samaan rakennukseen kuin maisterivaiheessakin. Kaikki politiikkatieteiden uudet jatko-opiskelijat istuivat hiljaa ja hermostuneina samassa seminaarihuoneessa, ja ajattelimme kaikki samoja asioita. Näiden tyyppien kanssa pitäisi viettää seuraavat 3-6 vuotta! Kenestä tulee läheisiä ystäviä? Tuleeko kenestäkään? Tutkinnossa menee suurimmalla osalla ainakin neljä vuotta, ja se on tällaisen 25+ ikäisen elämässä todella pitkä aika.
Tutkijanpoikasen elämä on alkanut asettua uomiinsa. Ensimmäinen vuosi koostuu lähinnä teoria- ja menetelmäopinnoista ja jonkin verran tutkimussuunnitelman pakertamisesta. Olen löytänyt oman pikku nurkkani yhteistoimistolta, ja välttelemme työntekoa teetä latkien ja viherkasveja toimistolle keräillen. Ensimmäisen päivän jäykistelystä on päästy jo siihen vaiheeseen, että juorut ja poliittisesti epäkorrekti läppä lentävät lähibaarissa.
Kiipeilysali ja -seura on löytynyt, ensimmäiset ystävät ja perheenjäsenet ovat jo tulleet käymään Wienissä. Olen päässyt monien vanhojen lempijuttujen äärelle: pyöräilemään Wienin oopperatalon ja linnojen ohi työmatkalla, pyörimään Praterin huvipuistossa iltakävelyllä, herkuttelemaan Käsespätzlellä ja lueskelemaan kirjoja ulkosalla. Toistaiseksi tuntuu, kuin nämä kuluneet vuodet olisivat hioneet Wienistä entistäkin mukavamman: nykyisin monissa puistoissa on riippumattoja ja pingispöytiä, tietyillä asemilla ei enää diilata huumeita näkyvästi ja kaupunkiin on rakennettu paljon uutta, erityisesti kouluja ja asuinalueita. Vaikka vanha vitsi kuuluukin, että aikakone on jo keksitty, se on Wien ja se vie aina 20 vuotta menneisyyteen.
Minne seuraavaksi?
Matkalaukkuelämä lienee nyt ainakin osittain ohi, koska viihtyisin mielelläni Wienissä väitöskirjan verran, ehkä jopa pitempään – aika näyttää. Tosin tutkimus vie minua aika paljon sekä täällä vuorille että takaisin arktisille kotikonnuille. Kenties intoudun vielä reppureissaamaan tai vaikkapa opetusharjoitteluun muualle, mutta seuraavat vuodet olisi tarkoitus viettää pääsääntöisesti Wienissä. Olen tullut tänne jäädäkseni, ainakin keskipitkällä aikavälillä. Hurjaa!
En ole asunut näin pysyvästi missään sen jälkeen kuin lähdin kotoa lähes vuosikymmen sitten. Enää ei tarvitse miettiä, että kannattaako omistaa blenderiä tai lumilautaa. Nyt voi haalia ikkunalaudat täyteen huonekasveja ja luvata perheenjäsenille, että tulkaa vain tänne lähes milloin vain, täältä minut löytää. On vaivan arvoista lukea lehtiä ja kuunnella uutisia, sillä haluan pysyä kärryillä uuden asuinmaani päivänpolitiikasta. Ostin jopa paikallisliikenteen vuosilipun. Sänky, jossa nukun, on minun. Ensimmäinen ikioma sänkyni. Tältäkö Nuuskamuikkusesta tuntuisi, jos hän asettuisi johonkin?
Olen rauhallisen innoissani siitä, että saan viettää leijonanosan tulevasta vuodesta Wienissä. Ja sitä seuraavasta hyvin todennäköisesti. Ja sitä seuraavasta. Enää ei tarvitse hosua ja yrittää keräillä kaikki mahdolliset kokemukset muutamassa kuukaudessa. On paljon, mitä halua näkeä ja kokea Wienissä: elokuvajuhla Viennalen, joulutorien Glühweinit ja paahdetut mantelit, polkujuoksulenkit Lainzer Tiergartenissa villisikoja vältellen, hämyisät indie-keikat ja ehkä koronatilanteen rauhoituttua myös teknon jytke. Haluaisin myös reissailla Itävaltaa ristiin rastiin: ihailla Salzburgin vanhaakaupunkia, lillua kylpylöissä, tehdä lyhyitä ja pitkiä vaelluksia ja opetella kunnon vuorikiipeilyä. Ja toki reissata myös Itä-Euroopassa, vielä olisi näkemättä esimerkiksi Transilvanian linnat ja vuoret, Ukrainan tasangot ja Mustameri sekä paikallisen Praha, sillä eräs hyvä ystäväni on sieltä kotoisin.
Meni yli kuusi vuotta, että pääsin takaisin ulkomaanseikkailureittini alkupisteeseen: Wieniin. (Tai no, olin ennen sitä hetken Zürichissä.) Juuri nyt on sellainen olo, että olen siellä missä haluan olla tekemässä sitä mitä haluankin tehdä. Mutta 4-6 vuotta on hyvin pitkä aika – saas nähdä, mitä universumi heittää seuraavaksi eteen!
Onko sinulla jotakin paikkaa, johon eksyt kerta toisensa jälkeen tai jonne kaipaat takaisin? Kerrohan meille rakkaustarinasi kaupungin, paikan tai maan kanssa!
Täällä voit seurata Muu maa mandariinia Instagramissa, ja täällä minua eli Sunnaa.
PS. En ole ainoa, joka meidän tiimistämme on muuttanut vasta uuteen maahan – lue tästä Veran tarina siitä, miten hän päätyi Lissaboniin ja miksi.
PPS Tiesitkö, että Wienissä tuotetaan enemmän viiniä kuin missään muussa pääkaupungissa koko maailmassa! Nämäkin kuvat ovat visusti Wienin rajojen sisäpuolelta.
Sunna on kiertänyt asumassa seitsemässä Euroopan maassa ja asettunut Itävallan Wieniin. Sunna pakoilee oravanpyörää Alpeille, pyöräteille ja löysille maata pitkin -seikkailuille.
Upean värikkäältä näyttää kuvien perusteella Wienissä tällä hetkellä! Itse olen käynyt Wienissä vain kerran, mutta itse tykästyin kyllä heti nimenomaan niihin mahtipontisiin rakennuksiin. Mielestäni muuten varsin hyvin valittu tutkimusteema siitä näkökulmasta, jos se vie sinua aika paljon sekä vuorille että arktisille kotikonnuille! 🙂
Kiitos Mikko! Täällä on nyt vielä muutaman viikon ihana hehkuva ruska. Toivottavasti pääset tänne joskus toistekin! Taisin ehkä valita tutkimuskohteen myös tuolla perusteella 😀
Ihan mahtava postaus, kiitos! Mun pitäis kans antaa Wienille uusi mahdollisuus edes matkaillessa, kun mua se ei kans ole saanut syttymään.
Ymmärrän hyvin nuo fiiliksesi. On varmasti ihanaa vaihtelua kun on oma koti.
Itseasiassa oon just kirjoittamassakin yhteen blogiini vähän aihetta liipaten.
Mekin oltiin jo ajateltu, että Belgrad on nyt kotimme, että tänne me jäädään. Nomadielämässä olisi ohi. Toki reissaisimme, mutta meillä olisi koti. Ostimme jo pienen sitruunapuunkin, jollaisesta olen aina haaveillut.
Toimme syyskuussa Suomesta sinne varastoituja tavaroitamme, kuten muutamia astioita. Oli ihana saada omat lautanen käyttöön vuosien jälkeen.
Ja sitten jo nyt lokakuussa näyttääkin siltä, että meidän on muutettava keväällä. Samaan aikaan on kiehtovaa tutustua uuteen paikkaan ja ihmisiin, mutta jo valmiiksi ikävä rakasta Belgradia ja tänne luomia verkostojamme. Tämä kaupunki on ollut minulle enenmän koti kuin mikään muu paikka aikuisiälläni.
Kiitos Tanja, ihanaa kuulla! Wien on minusta nimenomaan sellainen paikka, joka ei anna turistille hirveästi mitään pytinkien ja korkeakulttuurin lisäksi, mutta paikalliset saavat kaupungista paljon enemmän irti. Vähän sellainen wieniläisten oma salaisuus.
Odotan innolla blogipostaustasi aiheesta! Surullista, että joudutte jättämään rakkaan Belgradin. Toivottavasti saatte viettää pitkät, kauniit jäähyväiset kotikaupungissa, ja onneksi saitte viettää siellä monia vuosia. On kyllä vaikeaa jättää tuollainen paikka. Viimeksi Wienistä lähtiessä olin myös ihan surkeana, enkä osittain siksi ikinä kotiutunut Leipzigiin. Tiesin, minne halusin palata takaisin heti, kun mahdollista.
T: Sunna
Ymmärrän tosi hyvin, että vaikeaa oli kotiutua muualle. Sitä vähän meidänkin kohdalla pelkään, mutta on myös mietitty, että ainahan me voimme tulla välillä Belgradiin vaikka muutamaksi kuukaudeksi.
Kaikki Wienissä asuneet tuttuni sanovat samaa, että kaupunkiin pääsee tutustumaan vasta siellä asuessa ja löytää sen jonkinlaisen underground-Wienin. Siellä varmaan pitäisi käydä jonkun paikallisen opastamana, että saisi paremmin kaupungin haltuunsa. Samahan se tietysti on vähän kaikkialla, mutta erityisesti Wien tuntuu jäävän etäiseksi kun siellä vain vierailee.
Ihanaa talvea sinulle Wieniin!
P.S. Teen sitä postausta pitkästä aikaa Minimaattori-blogini puolelle, vaikka sopisi se kyllä matkabloginkin puolelle. Sinne tulee kirjoiteltua lopulta aika vähän nomadielämän fiiliksistä. Välillä mietinkin pitäisikö koko blogit yhdistää kun meidän elämästähän ne molemmat kuitenkin kertoo.
Minä olen ihastunut Wieniin. Joskus kauan sitten kävimme siellä yhdessä koko perhe ja siltä matkalta jäi hauska muisto siitä, kun jotkut kanssamatkustajat raitiovaunussa hymyilivät ja kommentoivat suomalaisten lasten vaaleita hiuksia (neljä lasta, silloin 4 – 13v.) Yhdeksän vuotta sitten teimme lähes kolmen viikon kodinvaihtoloman sinne ja silloin ihastuimme paikkaan monin tavoin. Kiertelimme museot, hautausmaat, muistomerkit, linnat ja muut kulttuuripaikat. Tänä syksynä poikkesimme kolmeksi yöksi ja nautimme kävellen puistoista, kaduista ja rakennuksista + juhlimme kahdessa upeassa konsertissa Musikvereinin salissa ja Schönbrunnin Orangeriessa. Wien ei mitenkään ole jättänyt meitä kylmäksi. Aila
[…] Muutin takaisin Wieniin: kaupunkiin, joka on vienyt sydämeni jo Erasmus-vaihdossa keväällä 2016. Löysin kämpän vieläpä lempikaupunginosastani. […]
[…] jolloin hän asui vielä Saksan Leipzigissa. Sunnan unelma väitöskirjan rahoituksesta ja takaisin Itävaltaan muuttamisesta toteutui syksyllä 2021, ja seuraavat vuodet vietetäänkin Wienin tukikohdasta käsin seikkaillen […]