Maaliskuussa 2020 luulin lähteväni muutamaksi viikoksi poikaystävän luo koronaa pakoon, mutta vuotta myöhemmin huomaan olevani yhä samassa leipzigilaisessa yksiössä.
Johanna kirjoitti vastikaan täällä vinkkejä ulkomaille muuttoon. Tässäpä tarina muutosta Saksaan, joka ei todellakaan mennyt kuin Strömsössä!
Vuosi sitten helmi-maaliskuun vaihteessa 2020 asuin ja opiskelun Unkarin Budapestissä. Olin juuri muuttanut uuteen kämppään – koko elämäni ensimmäiseen ihkaomaan kotikoloon vuosien kimppakämppäilyn jälkeen – jossa oli elefanttitapetti, leipomo alakerrassa ja ihana, aurinkoinen yhteisparveke koko kerroksen kanssa. Toisaalta viemäri myös haisi kuolemalle ja hanavedestä tuli vatsa kipeäksi, mutta mitäpäs pienistä. Päivät koostuivat ystävien kanssa kahvittelusta ja kaljoittelusta, gradun välttelystä ja lähestyvän kevään fiilistelystä: maisterintutkintoa oli enää muutama kurssi jäljellä, joten kaveriporukkani suunnitteli reissaavansa pitkin Unkaria ja Itä-Eurooppaa vielä ennen kuin painaisimme jenkkityyliset neliöhatut päähän valmistumisen merkiksi kesällä.
Olemme varmaan kaikki traumatisoituneet viimeisen vuoden tapahtumista sen verran, ettei liene tarpeellista selittää, mikä muuttui maaliskuussa 2020.
Eräänä torstaiaamuna olin menossa suht aikaisin yliopistolle, koska minun oli tarkoitus pitää esitelmä. Oven edessä pönötti vankka vanhan koulukunnan portsari, joka sanoi, että yliopisto on kiinni eikä ketään saa päästää sisään. En tiennyt, mitä tehdä tai minne mennä, joten haahuilin Budapestin ydinkeskustan tavallisessa arkipäivän ihmisvilinässä päämäärättömästi. Oli kauhean kaunis päivä: 15 astetta lämmintä, aurinko paistoi. Ajauduin hyvän ystäväni alaovelle, ja hän oli onneksi kotona. Haimme pizzat ja juotavaa ja istahdimme Tonavan rantapenkereelle ihmettelemään yhtäkkiä päälaelleen kääntynyttä maailmaa: linnut lauloivat ja pusikot vihersivät kuin ennenkin, mutta me olimme jumissa rajojaan sulkevassa maassa tuhansien kilometrien päässä kotiseuduiltamme.
Minulla oli Unkarissa ystävät ja opinnot, perhe Suomessa ja kumppani Saksassa. Valtionrajoja suljettiin kaikkialla Euroopassa, joten tajusin, että minun pitäisi valita, mihin maahan haluaisin jäädä jumiin seuraaviksi viikoiksi. Vietin sinä ja seuraavana päivänä pitkiä, epätoivoisia tunteja puhelimessa. Miten voi valita perheen, kumppanin ja kaiken muun elämän väliltä? Ei ollut koskaan käynyt mielessäkään, että joskus joutuisin tuollaiseen tilanteeseen.
(Olen kauhean etuoikeutettu ja onnekas, että ylipäätään ehdin vielä vaihtaa paikkaa. Moni jäi jumiin paljon hankalampaan paikkaan.)
Päädyin varaamaan lennon Saksaan lauantaiaamulle. Lennon, koska junalla olisi suurempi todennäköisyys joutua rajasulun äärelle monen maan läpi matkustaessa. Saksaan, sillä halusin varmistaa, ettei itsekseen asuva kumppanini joutuisi olemaan tulevina viikkoina yksin ja koska Saksasta pääsisi kenties takaisin Unkariin nopeammin ja helpommin kuin Suomesta. Eihän tämä varmaan kauaa kestäisi!
Hahhah.
Lähdin siis poikaystäväni kotikaupunkiin Leipzigiin sillä oletuksella, että viettäisimme muutaman viikon tai korkeintaan pari kuukautta keskenämme. Saksan ensimmäinen tiukka lockdown pärähti päälle noin viikko sen jälkeen, kun olin paennut sitä Unkarista. Enää ei saanut edes pelata pingistä puistossa.
Elämäni teki täyskäännöksen maaliskuun alusta loppuun, eivätkä aivot tai sydän seuranneet lainkaan perässä. Alkuaikoina heräilin usein keskellä yötä ja luulin olevani kotona Unkarissa, ja kun muistin, että olin menettänyt aivan kaiken edellisestä elämästäni, sain paniikkikohtauksia. Olisinpa saanut edes halata ystäviä, käydä maisemalenkillä tai syödä uppopaistettua juustoa viimeisen kerran! Totta puhuen en juuri edes muista mitään ensimmäisistä Saksa-kuukausista, sillä kaipasin lohduttomasti takaisin Budapestiin. Poikaystävä yritti kannustaa minua tutustumaan uusiin kasvoihin Leipzigissa, mutta en ollut vielä valmis avautumaan uudelle kaupungille.
Eihän Leipzig minulle aivan uusi paikka onneksi ollut: olin viettänyt täällä aiemmin kuukausitolkulla aikaa joulutorilla useaan otteeseen työskennellessäni ja poikaystävän luona käydessä. Osasin melko hyvin saksaa ja tunsin suurimman osan poikaystävän lähipiiristä. En siis missään nimessä hypännyt pää edellä tuntemattomaan. Sitä paitsi olin asunut aiemmin jo kahdessa muussa saksankielisessä maassa, joten kauppojen omituiset aukioloajat, säännöistä nillittäminen, Biergartenit ja intohimoinen parvekegrillaus olivat tulleet jo tutuiksi.
Kesällä 2020 Euroopan sisärajoja availtiin varovaisesti, ja hyppäsin välittömästi Unkaria kohti puksuttavaan junaan. Vietin Budapestissä katkeransuloisen kuukauden: pulikoin Balatonilla, join muutaman pálinka-snapsin liikaa, kuljailin pitkin tuttuja helteisiä katuja ja rutistin jokaista ystävää, joka oli vielä jäänyt kesäksi kulmille. Kun elokuu koitti, palasin Leipzigiin, josta oli tullut pakopaikan sijaan vahingossa koti.
En vieläkään ollut ihan sinut paikanvaihdoksen kanssa, mutta olin kuitenkin työntänyt jonkinlaisia pikkiriikkisiä juuria itäsaksalaiseen multaan. Olin hankkinut kiipeilyhallille vuosikortin, ostanut pyöränrämän ja löytänyt lempibaarin, -lenkkireitin ja -sushipaikan. Sain muutaman kuukauden tehokuurin jälkeen paikallisesta aksentistakin paljon paremmin selvää kuin ennen! Syksyn aikana hommasin paperiasiat enemmän tai vähemmän kuntoon, ja nyt olen kunniallinen leipzigilainen veronmaksaja. Tunnen naapuruston mummot ja koirat nimeltä, ja ovikellossamme lukee nyt minunkin nimeni. Kumppanini oli juuri ennen koronasotkua muuttanut omaan poikamiesboksiin, johon minäkin sitten ängin vähäiset tavarani. Olemme kyllä harkinneet kämpänvaihtoa moneen kertaan kuluneen vuoden aikana, mutta päädyimme jäämään nykyiseen ainakin kesään asti, sillä vuokra on naurettavan halpa ja sijainti loistava.
Minua ärsyttävät nykyisin samat asiat kuin muitakin kaltaisiani Leipzigissa asuvia: joka paikassa lojuvat koirankakat ja roskat sekä loputon lockdown. Iloitsen myös samoista jutuista: aurinkoisista päivistä, jolloin voi kykkiä puistoissa parantamassa maailmaa ja lähipizzerian vitosen pizza -alesta. Jos ja kun rajoitukset tästä joskus hellittävät, en enää halua hypätä ensimmäiseen junaan pois Saksasta, vaan lähteä telttailemaan, ulkoilmakonserttiin tai vaikka mielenosoitukseen. Täällä Saksin osavaltiossa tai ylipäätään Saksassa on paljon näettävää ja koettavaa, mistä olen jäänyt toistaiseksi ”pandemiapakolaisena” täysin paitsi. Leipzig on kuuluisa teknoluolistaan, festareistaan, museoistaan ja kulttuuritapahtumistaan, jotka ovat nyt pannassa – toivottavasti pääsen vielä tutustumaan niihin!
Kun mietin kulunutta vuotta, sen tuoma muutos tuntuu käsittämättömän isolta. Näin radikaali muutos ei todellakaan ollut suunnitelmissa tai toiveissa, mutta se nyt tuli, ja olen ihan kiitettävästi oppinut myös hyväksymään sen. Tuskinpa tässä maailmantilassa juuri kukaan on mukavuusalueellaan, mutta toivon, että kovin moni muu ei olisi joutunut kokemaan näin rajua ja yhtäkkistä elämänmuutosta kuin minä. Toivottavasti Leipzigin koronasulku hellittää kuitenkin edes vähän ennen kuin muutan täältä joskus pois…
Oletko koskaan ajautunut sattumalta uuteen kotikaupunkiin, -maahan tai muuten vaan todella erilaiseen elämäntilanteeseen? Vertaistukea tarjolla kommenteissa!
Sunna on kiertänyt asumassa seitsemässä Euroopan maassa ja asettunut Itävallan Wieniin. Sunna pakoilee oravanpyörää Alpeille, pyöräteille ja löysille maata pitkin -seikkailuille.
Ah korona. Mulla oli oikeasti tosi hauska ja leppoisa eka lockdown Italiassa. Siellä himmailin poikaystävän kämpillä ja tilille tippui muutama satanen kuukausittain vaikken töitä tehnytkään. Seuraava lockdown ei sitten kauheesti naurattanut eikä edelleenkään naurata: täällä sitä ollaan jumissa skotlannin perukoilla kaupungissa, jossa olin jumissa vuosikaudet ja jossa kaverit oli ainoa asia mikä teki tästä paikasta asuinkelvollisen. Eipä oo kaverit pelastamassa kesken lockdownin! Poikaystävääkään en oo nähnyt sitten viime syksyn ja rajat on yhä kiinni. Nautin ekasta lockdownista vissiin vähän liikaa ja karma päätti pistää parastaan 😐
Voi kauhea! Mulla on ollut ihan samanlaisia ajatuksia siitä, että ehkäpä karma antaa mulle nyt pitkää itkua pitkästä ilosta. Sain olla Budapestissä/Wienissä osana niin mahtavaa ja omanhenkistä yhteisöä, että ehkä ansaitsen nyt mököttää pandemian keskellä paikassa, jossa tunnen hyvin vähän porukkaa ja jossa ei oikein pääse tutustumaan uusiinkaan, ennen kuin rajoitukset vähän kevenee. Toivottavasti sie pääset myös pian oman porukan pariin!
Hauska oli lukea miten olet Leipzigiin oikein päätynyt! 😄 Mä olen ollut melko spontaani muuttaja ja oon mm. kahden päivän varoitusajalla muuttanut Etelä-Suomesta Leville. Ja sitten kun ulkomaille lähdin niin aikamoista poukkoilua paikasta toiseen, ensimmäisen kerran poikaystäväni tavatessani hän puhui jo kuinka muutetaan seuraavana kesänä Mallorcalle, ja tietenkin sitten tasan tuolta saarelta itseni löysinkin sinä kesänä.
Oho! Mie olen kyllä sitä mieltä, että Lapin ja Etelä-Suomen välillä on vähintään yhtä iso kulttuuriero kuin vaikka Suomen ja Unkarin! Mahtavaa, että olette saaneet spontaaneja suunnitelmia toteutettua. Miekin olen parhaimmillaan lähtenyt viikon varoitusajalla kesäksi töihin Sveitsiin ja Norjaan. Muutin Budapestiin/Wieniin (yliopisto toimi molemmissa) sillä ajatuksella, että nyt ei tarvitse muuttaa tältä akselilta enää hetkeen pois. Ja kuinkas kävikään… Suunnittelmilla ei näköjään ole tapana oikein toteutua.
Ei ole tullut ajauduttua sattumalta uuteen maahan, mutta nykyiseen asuntoon ja kotikaupunkiini ajautumisessa olikin sitten useampikin sattuma mukana. Tykkään muuten Budapestista kovasti, varmaan todella mukava asuinpaikka!
Isoja juttuja kyllä asunto ja kaupunkikin ovat! Budapest on vierailijana ihana, samoin koko Unkari, mutta politiikan alalla työskentelevänä siellä ei olekaan enää niin hauskaa, kun kavereita laitetaan vankilaan tekaistuilla syytteillä. Turistina voi nautiskella herkuista ja auringosta ja arkkitehtuurista ilman tuollaisia varjopuolia.
Haha, hauskaa kerrontaa! Ja jooh, tultiinhan mekin Belgradiin matkalla Espanjaan. Tuli sitten vähän jämähdettyä…
Kiitos Tanja! Minkäs sille mahtaa, jos sopivampi paikka löytyy matkan varrelta.