KUUSI VUOTTA ULKOMAILLA – MITÄ JÄI KÄTEEN?

Noin vuosi sitten päätin, että muutaman kuukauden mittaiseksi suunniteltu Suomen-visiitti ei jäisikään vain pidennetyksi lomaksi, vaan muuttuisi paluumuutoksi. Kaikki järjestyi juuri niin kuin toivoin: pääsin tohtorikoulutusohjelmaan Oulun yliopistoon, ja olenkin kutsunut Oulua kodikseni jo yli puolen vuoden ajan. Kesti kuitenkin hetken, että tämä kaikki todella iskostui mieleeni. Nyt kesän aikana olen viimein sisäistänyt asuvani virallisesti taas Suomessa ja samalla pysähtynyt pohtimaan, mitä kaikkea nuo kuusi ulkomailla vietettyä vuotta minulle antoivat. Siispä tässä postauksessa haluan jakaa, millaista on palata kotiin pitkän ajan jälkeen: mitä ikävöin, mitä en, mikä yllätti ja mikä sai katsomaan tuttuakin ympäristöä uusin silmin. Entä mitä kannan mukanani pysyvästi, vaikka postiluukku on nyt taas suomalaisen kerrostalon ovessa?

Mitä on ikävä?

Tuon kuuden vuoden aikana ehdin asumaan erinäisistä syistä niin Kiinassa, Alankomaissa, Ruandassa kuin Islannissakin. Rehellisesti sanottuna kaipaan jokaisesta joskus kodikseni kutsuneesta maasta jotakin. Kaipaan Kiinan ruokakulttuuria ja sitä levotonta mutta innostavaa tunnetta, että kaikki on mahdollista, että kaupungit kasvavat silmissä ja teknologia venyttää arkea uusiksi tavoilla, joita en olisi osannut villeimmissä haaveissanikaan kuvitella. Islannista kaipaan luonnon karua kauneutta ja sitä hiljaisuutta, joka painoi huolet ja murheet pois mielestä. Alankomaista kaipaan pyöräteitä, jotka toivat koko kaupungin käden ulottuville ja toivat sen tunteen, että liikkuminen on helppoa, osa arkea eikä mikään erillinen suoritus. Ruandasta kaipaan lempeää ilmastoa ja verkkaisempaa elämänrytmiä. Ja kaikista maista, tietenkin, kaipaan ystäviä, jotka tekivät vieraasta kodin.

Mitä ei ole ikävä?

Yksi asia, jota en kaipaa lainkaan, on jatkuva epätietoisuus siitä, miten asiat oikeasti toimivat. Elämä on noin yleisesti huomattavasti helpompaa ja stressittömämpää kun ei tarvitse selvitellä, että miten täytetään veroilmoitus, mistä saa lääkäriajan, tai mitkä paperit pitikään kerätä ja toimittaa, jotta saa vakuutuksen tai pankkitilin avattua? Ei ole ikävä myöskään sitä tunnetta, että on aina vähän ulkopuolinen. Aina se, joka ei ihan ymmärrä kaikkia vivahteita kahvipöytäkeskusteluissa tai osaa lukita ovea oikealla tavalla ilman ohjeistusta. Eikä tosiaan ole ikävä arjen byrokratiaa, joka välillä tuntui yllättävän monimutkaiselta. Kuten vaikka silloin, kun yksinkertaisinkin asia, vaikkapa nettiliittymän tilaaminen, saattoi muuttua monipäiväiseksi projektiksi kielimuurin ja erilaisten käytäntöjen vuoksi.

Mikä yllätti?

Yksi suurimmista yllätyksistä paluumuutossa on ollut se, miten vaivattomalta sopeutuminen lopulta tuntui. Olin kyllä viettänyt Suomessa jo jonkin aikaa ennen lopullista päätöstä jäädä, mutta silti olin varautunut kulttuurishokkiin siihen, että koti ei enää tuntuisikaan kodilta tai että arki täällä tuntuisi ahtaalta ja lasikatto matalalta vuosien kansainvälisyyden jälkeen. Toisin kävi.

Ehkä eniten yllätti se, miten hyvin viihdyn täällä ja miten paljon osaan nyt arvostaa asioita, jotka ennen ulkomaille lähtöäni tuntuivat itsestäänselvyyksiltä tai jopa tylsiltä. Suomen kieli, jonka karuutta joskus inhosin, kuulostaa nyt rikkaalta ja kodikkaalta. Vuodenajat, jotka ennen tuntuivat vain loputtomalta pimeältä ja kylmältä talvelta, näyttäytyvät nyt sykliinä, joka tuo arkeen vaihtelua ja rytmiä, ja muistuttaa siitä, että mikään ei pysy aivan samanlaisena. Jollain tavalla paluu onkin ollut enemmän uuden oppimista kuin vanhaan palaamista ja ehkä juuri siksi Oulu tuntuu oikealta paikalta olla juuri nyt.

Mitä jäi käteen?

Konkreettisestihan erinäisten satunnanvaraisten matkamuistojen lisäksi käteen jäi käteen iso läjä opintolainaa. Oikeastaan koko tämä pohdiskelu sai alkunsa siitä, kun kesäkuun alussa pankilta kilahti postissa lasku opintolainan korkojen maksusta. Amsterdamissa rahoitin opintoni opintotuen ja -lainan avulla, vaikka niiden rinnalle tarvitsin vielä lisäksi töitä, jotta sain maksettua kalliin vuokran, lukukausimaksut ja ihan tavallisen elämisen. Nyt lainakorkoja maksellessani en voinut olla miettimättä, oliko tämä kaikki kuitenkaan sen arvoista. Sillä jos olisin jäänyt Suomeen opiskelemaan, olisi talouteni varmasti tukevammalla pohjalla.

Sitten toisaalta, vaikka pankkitilin saldo huutaa toista, tietää jokin syvemmällä, että nämä vuodet kasvattivat minusta jotain, mitä en Suomesta käsin olisi saanut: itsevarmuutta ja uskoa siihen, että pärjään. Kuuden ulkomailla vietetyn vuoden ansiosta opin, miten otetaan selvää, kysytään, sopeudutaan ja pidetään kiinni siitä, mikä itselle on tärkeää. Opin ymmärtämään kulttuureja ja katsomaan maailmaa toistenkin silmin ja sen myötä ymmärtämään, että mikään yksi tapa ei ole ainoa oikea. Opin, että joskus kannattaa vain nyökytellä, vaikka ei ymmärrä kaikkea, ja että useimmiten ihmiset ovat valmiita auttamaan, kunhan itsekin on avoin ja utelias. Opin myös kiitollisuutta asioista, joita ennen piti itsestäänselvyyksinä, kuten toimivasta terveydenhuollosta tai siitä, että voi käydä kaupassa ilman, että täytyy miettiä, mitä sanaa käyttää.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu helpottavalta todeta, että vaikka taskussa onkin velkaa ja passissa leimoja sieltä sun täältä, olen ehkä lopulta ihan oikeassa paikassa juuri nyt. Ulkomailla asuminen antoi paljon, kielitaidon ja tutkinnon lisäksi se antoi myös taidon sopeutua, rohkeuden olla uuden edessä ja kyvyn arvostaa asioita, jotka ennen tuntuivat liian arkisilta huomatakseen. Samalla se opetti, ettei mikään paikka yksin määritä minua (enkä ehkä minäkään paikkaani) vaan koti rakentuu niistä ihmisistä, hetkistä ja pienistä asioista, jotka kerään mukaani.

Oletko sinä joskus palannut Suomeen pitkän ajan jälkeen? Tai haaveiletko lähteväsi vielä joskus? Mitä sinulle jäi käteen omasta reissustasi, opiskelu- tai työvuosista maailmalla?