Kirjoitin viimeksi upeasta ja monipuolisesta Guatemalasta, josta luvattu jatko-osa tulee tässä!
Reppureissumme alkoi Belizestä, josta matka jatkui Guatemalan Floresiin, mayojen jäljille Tikaliin, Rio Dulceen ja lopulta Antiguaan, joista kaikista kerroin edellisessä postauksessani. Antiguan kaupungista lähdimme kohti Acatenangon tulivuorta. Alustukseksi, olin jostain kuullut tai lukenut, että kiipeäminen tulivuorelle olisi jokseenkin rankkaa, mutta peruskuntoinen siitä selviäisi. Ajattelin, että helppo homma, olinhan kiivennyt vuorille ennenkin. Suostuttelin ystäväni mukaan, (he eivät kuulemma enää ikinä lähde kanssani minnekään :D) ja niin matka kohti tulivuoren huippua alkoi.
VUORISTOTAUDIN OIREITA JA IKIMUISTOINEN HETKI – ACATENANGO
Acatenangon tulivuori sijaitsee lähellä Antiguan kaupunkia, josta retket tulivuorelle lähtevät. Tulivuorella on kaksi huippua, Pico Mayor ja Yepocapa, joka tunnetaan myös nimellä Tres Hermanas.
Acatenangon retki on yksi elämäni upeimmista kokemuksista, vaikkakin se oli myös henkisesti ja fyysisesti uuvuttava. Acantenango on 3 976m korkea ja vuoren huipulta näkee vieressä siintävän, henkeäsalpaavan aktiivisen tulivuori Fuegon. Matkaan lähdimme Balam Tours:in kautta. Saimme heiltä ohjeet siitä, mitä mukaan kannattaa ottaa, sisältäen mm. 4 litraa vettä, lämpimiä vaatteita, aurinkorasvaa, kunnon kengät ja niin edelleen. Saimme myös lainaksi pienet rinkat, mutta mikäli mahdollista ota omasi. Saamani rinkan narut olivat puoliksi rikki ja vinossa, joten rinkan kantaminen oli välillä todella rankkaa. Saimme myös eväät ja ruuat, jotka valmistimme leirissä, takin, pipon, otsalampun ja muita välineitä jotka pakkasimme rinkkaan omien tavaroidemme lisäksi. Matkaan lähdin iloisesti sorteissa, ja lopulta huipulla minulla oli kirjaimellisesti KAIKKI vaatteet päällä mitä mukana oli, joten suosittelen ehdottomasti lämpimien vaatteiden mukaan ottoa.
Kiipeäminen huipulle oli todella rankkaa ja osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Matka oli lähinnä piikkisuoraa mäkeä ylöspäin, ja yritinkin kammeta itseäni ylös, saamamme puisen kävelykepin varassa, juoksuhiekassa, Niken liukkailla lenkkitossuillani. Onneksi juoksuhiekka ei jatkunut kauaa, mutta kiipeäminen ylös kyllä. Muistan ajatelleeni jokaisen mutkan jälkeen, että ehkä seuraavaksi tulisi suoraa tasannetta, tai kenties jopa alamäkeä. Ei tullut. Alku matka meni suhteellisen ketterästi, mutta parin tunnin jälkeen rinkka alkoi painaa selkää ja vuoristotaudin ensi oireet ja hapen puute alkoi painamaan. Pidimme kuitenkin lyhyitä taukoja matkan varrella, ja kun lopulta saavuimme leiriimme ja tuijotimme edessä siintävää, aktiivista tulivuori Fuegoa pilvien korkeudella, oli jokainen kivuttu askel sen arvoinen.
Leirissä keitimme kuumaa kaakaota ja söimme ihanan illallisen. Tunnelma oli mitä paras, kunnes kiipesimme pienen pieniin retkisänkyihimme yöpuulle. Hapen puute alkoi todella piinaamaan ja huono unisena vilukissana, hytisin kaikki mahdolliset vaatteet päällä makuupussissani, hengittäen todella raskaasti koko yön, tietysti ilman sekuntiakaan unta. Nousimme hytisevään aamuun ennen kello neljää aamulla, nappaamaan kupin kuumaa kahvia ja puuroa, jonka jälkeen lähdimme kipuamaan vielä vajaa kahden tunnin matkan tulivuoren huipulle. Tällöin mietin kestäisikö keuhkoni ja kroppani enää kiipeämään tuota piikkisuoraa, tulivuorihiekkaista mäkeä ylös pilkkopimeässä.
Päätin kuitenkin, ettei tässä vaiheessa voi luovuttaa ja selviydyin kuin selviydyinkin tulivuoren huipulle auringonnousuun. En tule ikinä unohtamaan sitä näkyä ja fiilistä kun auringon ensimmäiset säteet koskettivat kasvojani pilvien yllä, katsoessani vieressä purkautuvaa tulivuori Fuegoa.
Alaspäin tulo oli huomattavasti nopeampaa, mutta myös vaikeaa ja kaaduinkin hiekaisessa jyrkässä mäessä lenkkitossuillani useamman kerran. Olin varmasti todella huvittava näky pinkeissä lenkkareissani, värikkäissä jooga leggingseissäni ja ruutupaidassani, jonka päälle oli kiskottu lainaksi saatu takki, pipo ja viltti. Myönnettäköön, että tälle reissulle olisi tietysti voinut varautua paremmilla varusteilla… 😀
Päästessämme vihdoin takaisin sivistyksen pariin, Antiguan kaupunkiin, kävimme syömässä ja puhdistimme tulivuoren pölyjä vartalostamme. Puhtaana kuin pulmuset, jatkoimme jälleen matkaan ahdatussa minibussissa kohti Atitlanin järveä. Mietin, mitä kanssa matkaajat mahtoivat ajatella erittäin likaisista jaloistani ja varmasti raikkaasta tuoksusta … Erittäin pomppuisen matkan jälkeen saavuimme vihdoin illalla perille Lake Atitlanille, San Marcos La Lagunan kylään.
JÄRVIMAISEMA TULIVUORIEN YMPÄRÖIMÄNÄ – LAKE ATITLAN
Lake Atitlan on järvi Guatemalan keskiosassa lähellä Sololan kaupunkia. Järven ympärillä on kyliä, joiden väliä on helppo kulkea julkisilla veneillä, jotka toimivat järvellä paikallisbussin tapaan. Järven maisemat tekee erityisen kauniiksi kolme sitä ympäröivää korkeaa tulivuorta, San Pedro, Tolimán ja Atitlán, jotka näkyvät eri tavoin kylän sijainnista riippuen. Tunnetuimmat kylät järvellä ovat Panajachel, San Marcos, San Juan ja San Pedro. Sillä olin kuullut että Panajachel on todella turistinen, joten valitsimme kohteiksi pienen hippikylän San Marcosin ja sitä hieman suuremman kylän, San Pedron.
BOHEEMI KYLÄ JA SKORPIONI SÄNGYN YLLÄ – SAN MARCOS LA LAGUNA
San Marcos La Laguna ei vakuuttanut meitä vielä saapuessamme myöhään illalla vihdoin perille, likaisina ja väsyneinä. Olimme varanneet hotellin aivan järven rannalta, joten nappasimme bussin jälkeen vielä tuktukit hotellille. Katsoin kauhulla todella jyrkkää alamäkeä, jonka kuoppaista tietä tuktuk kiemurteli kohti pimeydessä siintävää majoitustamme. Ketään ei tuntunut olevan paikalla, ja kun lopulta saimme omistajan käsiimme, kiipesimme jyrkät kiviportaat rinkat selässä kohti huonettamme. Jalat lähes pettivät alta, mutta pääsimme kuin pääsimmekin huoneeseemme, jossa kaikenlaisia ongelmia tuli tietysti heti vastaan. Näistä mainittakoon muun muassa odottamattomat kerrossängyt, valtava torakka suihkussa ja kaiken kukkuraksi skorpioni sängyn yllä. Kun yksi meistä uskaltautui tärisevillä jaloillaan kipuamaan kiviportaat alas, äreä omistaja huokaisi ja kysyi emmekö itse saaneet sitä pois. Katto oli korkea, eikä huoneessa ollut mitään millä sinne yltäisi. Lopulta omistaja sanoi, että nukummepahan paremmin, jos skorpioni meitä pistää… No lopulta hän tuli ja huitasi sen harjalla alas, luoja tietää minne skorpioni siitä meni.
Majoituksen lokaatio oli upea ja meillä oli käytössämme lähes tulkoon privaatti laituri järvelle, mutta omistajan käytös latisti kyllä tunnelmaa. Tämä yrmy ukko oli meille todella töykeä koko reissun ajan, paitsi lopuksi lähtiessämme kun hän pyysi meiltä viiden tähden arvostelua. 😀 Olipahan ainakin ikimuistoinen kokemus tämäkin.
Majoitusta (Silani / Meson del Xocolatl ) lukuunottamatta, San Marcos ihastutti pienillä boheemeilla kaduillaan jotka täyttyivät pienistä suloisista ravintoloista. Täällä olisin viihtynyt pidempäänkin, joogaten ja nautiskellen hippi viboista, mutta pari päivää riitti kyllä erittäin hyvin kylän näkemiseen.
INTIAANIN NENÄLLE – SAN PEDRO LA LAGUNA
Nappasimme paikallisen veneen San Marcosista San Pedroon. Koska emme olleet ilmeisesti saaneet tarpeeksi pimeässä ylöspäin tarpomisesta, kiipesimme tietysti myös järven kuuluisalle nähtävyydelle ”Intiaanin nenälle” (Indian Nose – La Nariz del Indio) joka sijaitsee San Pedron lähellä. Matkaan lähdimme jälleen ennen auringon nousua, mutta yllätyimme erittäin positiivisesti sillä ”vaellus” ylös oli todella nopeasti ohi, alle puolessa tunnissa. Ihailimme auringonnousua ja edessä siintävää järvimaisemaa, samalla kuin nautimme kuumaa nuotiolla tehtyä kahvia jonka taivaallinen samettinen maku oli suussasulavaa ja sielua lämmittävää aamun viileydessä. Monet myös telttailevat täällä, odottaen aamun auringonnousua, mutta luin itse sen verran paljon ryöstöistä alueella ettei idea houkutellut. Maisema oli kuitenkin upea, retki edullinen ja kiipeäminen helppo, joten tällaiseksi aamun retkeksi suosittelen tätä lämpimästi.
San Pedro oli hieman turistisempi kuin San Marcos ja kylän kiersi helposti parissa päivässä. Itse nautin enemmän San Marcosin rennosta, boheemista tunnelmasta järven rannalla, verrattuna San Pedron hieman kiireisempiin katuihin, joista jäi mieleen oikeastaan vain nyppylän kärjessä olevat kivet, joilta pääsi uimaan järveen, herkullinen vegaani ravintola (The Fifth Dimension), sekä upeat katutaide maalaukset, joita näkyi myös San Marcosissa.
SURFFIA JA MUSTAA HIEKKAA – EL PAREDON
Kun reissu seurani lähti El Salvadorin kautta Suomeen ja Lissaboniin ja yksi Hondurasiin sukeltamaan, päätin itse suunnata El Paredon nimiselle surffirannalle. Otin jälleen paikallisen veneen, tällä kertaa Panajacheliin, josta nappasin minibussin suoraa El Paredoniin, vähemmän tunnettuun, sympaattiseen surffikylään.
El Paredon on uninen kalastajakylä, jota turistit eivät vielä ole valloittaneet. Pitkä kaunis hiekkaranta, vehreät magrove metsät ja kilpikonnat alkavat varmasti pian houkuttelemaan entistä enemmän turisteja, onhan The Guardiankin listannut sen TOP 10 surffikohteeksi.
El Paredon on täydellinen kohde sinulle, joka haluat surffata tai rentoutua pitkällä hiekkarannalla. Paikallisissa hotelleissa ja hostelleissa on toki omat ravintolansa, mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan huomattavasti edullisempia ja sympaattisia paikallisravintoloita El Paredonin (ainoan) hiekkatien varrelta. Itse yövyin The Driftwood Surfer – hostellissa, jossa oli töissä vapaaehtoisena paljon ulkomaalaisia ympäri maailmaa, ja hostellissa oli aina bileet käynnissä. Hostelli sijaitsi aivan rannalla, joten omaan rauhaan pääsi helposti myös muutamalla askeleella kohti rannalle kyhättyjä riippumattoja ja bambu-majaa. El Paredonin pitkä, tulivuorihiekkainen ranta on polttavan kuuma keskipäivän auringon porottaessa, ja viilentyy taas juuri sopivasti ennen upeaa auringonlaskua.
Kaiken kaikkiaan Guatemala ihastutti kyllä suuresti ja etenkin tämän postauksen kaikki kohteet ovat jääneet mieleen ikimuistoisina. Reissujalkaa vipattaa jälleen, joten toivokaamme että pian taas on mahdollista vetää reppu selkään ja kivuta kohti uusia vuoria – niin vertaiskuvallisesti kuin todellisestikin!
Oletko sinä käynyt Guatemalassa? Mikä paikka jäi erityisesti mieleesi? Kysymyksiä ja kommentteja saa tuttuun tapaan jättää mielellään alle kommentteihin tai Instagramin puolelle @muumaamandariini.
Meksikon, Suomen ja Portugalin pyhän kolminaisuuden välillä palloileva kolmekymppinen elämän janoinen rantapummi ja yrittäjä. Sisällöntuotantoa ja digimarkkinointia, yhdessä paratiisirantojen metsästyksen, rescue-koiran kanssa seikkailujen ja matkailun parissa. Tällä hetkellä katto ja sydän on Portugalin Costa da Caparican rantakylässä.
Ei olla käyty Guatemalassa, mutta maa kyllä kiinnostaisi kovasti, kuten oikeastaan Keski-Amerikka yleisemminkin. Acatenangon tulivuori -retki kuulosti huippukokemukselta! Me kiipesimme taannoin Erta Alelle Etiopiassa ja se oli niin hieno kokemus, että tulee jatkossakin kiivettyä tulivuorille, jos niitä tulee reissuissa vastaan.
Sitä se oli! Wau, Etiopian tulivuori oli varmasti jotain! Pakko myöntää että tuo oli sen verran rankka, että pitää harkita toistamiseen ensi kerralla, ennenkuin lähden tulivuorta valloittamaan. 😀
Tätä juttua olinkin odottanut! Acatenangon huiputus kuulostaa kyllä siltä, että olisi voinut minulla kunto loppua kesken, jos sinne olisin päässyt. El Paredonista en ollutkaan koskaan kuullut, mutta kuulostaa ihanalta paikalta! Lisään sen matkahaavelistalle (se kun ei vielä ole tarpeeksi pitkä…)
Ihanaa kuulla! Heh, joo oli se aika rankka, mut kyllä sen suomalaisella sisulla ylös vetää. 😀 Noniin, hyvä lisätä aina bucket listalle jotain! 😉
Varmasti oli raskas tuo Acatenangon huiputus. Multa meinas kunto loppua jo Madeiran Pico Ruivolla 😀 Nyt koetan tämän kesän kasvattaa kuntoa, jotta jaksais ens vuonna ehkä mahdollisesti tehdä Meksikossa jonkun pikku haikin. Oon ostanu lennot tammikuulle, mutta en oo vielä ihan varma, ehinkö kiivetä Iztacchihuatlille tällä kertaa, vai otetaanko kolme viikkoa pelkästään loman kannalta (lähen veljen kaa, jolle tuo reissu on ensimmäinen laatuaan Meksikossa).
Ainiin ja unohtui kommentoida tuota Atitlania. Olipa törkeä se majoituksen omistaja! Mä meinasin kans eka mennä San Marcosiin, mut sit päädyinkin San Pedroon, mistä en tykänny yhtään. Olin siellä viikon ja lähdin sen jälkeen viikoks Panajacheliin, josta yllättäen tykkäsinkin kovinkin paljon. Tai no emmä tiedä olikse itse kylä mitenkään erikoinen, mutta kiertelin siellä vuoristoteillä ja kävin perhospuutarhassa, riippusilloilla ja luonnonsuojelualueella samoilemassa.
Joo oli se aikamoinen. Pico Ruivo oli rankka myös, ainakin kun me mentiin se sieltä toiselta vuorelta sinne ja takas, mutta ihan erilainen kokemus ja maasto toki helpompaa! 😀 Ja ihanaa kuulostaa huipulta, toivottavasti pääsette matkaan!
Mahtava tulivuoriretki, ja ihan varmasti mieleenpainuva, vaikeuksineen kaikkineen! Meillä oli tarkoitus tehdä vastaava patikka kun oltiin Antiguassa, mutta jouduttiin luopumaan ajatuksesta kun oli lievää flunssaa, ja tuonne ei todella kannata yhtään kipeänä lähteä, sen verran raskas ja kylmä retki kuitenkin. Lake Atitlan oli myös suunnitelmissa, mutta sinne saakka ei ehditty – ehkäpä vielä joskus uudestaan noille seuduille!
Sitä se kyllä oli! 🙂 äh joo, flunssassa varmasti oikea päätös! Ehkä tosiaan ensi kerralla. 😉
Aika huikean vuorikiipeilyn oot tehnyt tuollaisissa tamineissa! Onneksi ei käynyt kuinkaan, mutta riski vähintään nilkan nyrjäyttämisestä oli varmaan olemassa. Mutta mitkä maisemat! Todellakin sen hurjan nousun arvoiset! Samoin nuo järvimaisemat on huikeat!
Heh, niinpä! 😅 Oli kyllä mielettömän upeat! 🙂