SATTUMAA VAI SUUNNITELTUA – KUINKA PÄÄDYIN PORTUGALIIN

Matkustin ensimmäisen kerran Portugaliin vuoden 2013 jouluaattona. Lissabonin lentokentän henkilökunta oli lakossa, joten alkoi olla jo melko myöhä kun pääsin perille määränpäähäni. Minut istutettiin suoraan joulupöytään, englantia puhumattoman ja lukutaidottoman pikkuruisen isoäidin viereen. Pöytää koristi vadillinen merenelävillä höystettyä tomaattiriisiä, kokonainen paistettu kalkkuna ja ainakin kymmenen eri sorttista jälkiruokaa, mutta myös minua varten tehty suomalainen porkkanalaatikko. Samaan aikaan ujostutti, hymyilytti ja vähän naurattikin, että minne ihmeeseen olinkaan taas päätynyt.

Olin saapunut Sesimbraan, nykyisen mieheni ja silloisen poikaystäväni perheen luokse 300 vuotta vanhalle sukutilalle, missä palmut huojuivat hoidetussa puutarhassa, appelsiinipuut notkuivat oransseina hedelmistä ja riikinkukot sekä hevoset töräyttelivät välillä huutojaan ilmoille. Lämpöä oli 15 astetta ja vettä sateli monena päivänä, mutta minulle se tuntui melkein kesältä. Kävin tapaninpäivänä jopa uimassa yhdellä paratiisimaisista Arrábidan rannoista, vaikka vesi olikin hyistä. Oli siinä suomitytöllä ihmeteltävää.

En ollut oikeastaan koskaan haaveillut Portugaliin matkustamisesta. Minua kiinnostivat enemmän eksoottiset, vähän tunnetut kohteet ja seikkailut maailman äärissä. Olin painellut interrailin sijasta Intiaan ja Kaakkois-Aasian sijasta Väli-Amerikkaan reppureissaamaan. En tiennyt Portugalista oikein mitään, paitsi että se on se omituinen pieni maakaistale Espanjan takana, Euroopan ja Atlantin välissä. Muistin postikortin Algarvesta, jonka olin saanut siellä lomailemassa käyneeltä luokkakaveriltani ala-asteella.

Ei minua silti kauaa tarvinnut houkutella lähtemään joulunviettoon tuohon tuntemattomaan maahan. Heti lentokentän tuloaulassa oli sellainen sykähdyttävä meininki, joka edelleen toivottaa ihanasti tervetulleeksi Lissaboniin saapuessa. Paljon ihmisiä, puheensorinaa, kahvikojuja ja palmuja. Sopiva sekoitus etelää ja pohjoista. En osannut heti antaa poskipusuja oikein tai tervehtiä kohteliaasti joka käänteessä, mutta jollakin tavalla oloni oli kotoisa heti ensi hetkistä lähtien.

Tšekki

Olimme matkanneet joululomalle Portugaliin Tšekistä, missä olimme mieheni Zén kanssa tavanneet vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Olimme vaihto-opiskelemassa samassa Elbe-joen rannalla sijaitsevassa pienessä teollisuuskaupungissa nimeltään Ústí nad Labem.

Minun ei ollut ensinkään tarkoitus lähteä Tšekkiin vaihtoon. Itse asiassa olin lähdössä Kiinaan, Tianjinin kaupunkiin, mutta kouluni uusi partneriyliopisto ilmoitti viime hetkillä, ettei heillä olisikaan vielä oman alani englanninkielisiä kursseja valikoimissaan. En oikein tiedä miksi halusin alunperin Kiinaan, mutta laadukas yliopisto Aasiassa kiinnosti ja mahdollisimman kauas olisi ollut päästävä, eikä englanninkielistä opetusta tarjoavia kouluja löytynyt listalta kovin montaa. Vaihtokohde muuttui kuitenkin lennosta Tšekinmaahan. Enhän ollut koskaan käynyt sielläkään ja olin kuullut maasta paljon hyvää, joten miksei. Myös mieheni oli ollut alunperin menossa Prahaan, mutta päätyi lopulta Ústíin 100 kilometriä pohjoisemmas.

Oikeastaan minulla oli ollut Suomessa merimiespoikaystävä, jonka kanssa asuin. Olin hieman kyllästynyt olemaan aina se, joka odotti toista takaisin meriltä. Nyt oli sitten minun vuoroni lähteä, ja päätin olla kokonaan palaamatta takaisin entiseen elämääni. (Disclaimer: olin tosiaan vasta 23-vuotias, vapaa lapsista ja lemmikeistä.)

Vaihtosyksy oli ihanaa aikaa: matkustelimme paljon Tšekin sisällä ja kävimme vaeltamassa Slovakian Tatra-vuorilla. Juhlimme sekä vietimme aikaa kansainvälisen vaihtariporukan kanssa halvasta ja hyvästä tšekkiläisestä oluesta nauttien. Vuokrasimme oman huoneen kimppakämpästä ja muutimme neuvostoaikaisesta opiskelija-asuntolasta yhteen vasta reilun kuukauden tunnettuamme.

Myös kaksi viikkoa Portugalissa kuluivat kuin siivillä ja ihastuin maahan yhtä nopeasti kuin tummaan portugalilaiseen kalliokiipeilijäänkin. Keski-Euroopan talveen palaaminen ei olisi enää houkutellut. Suoritimme kuitenkin vaihdon loppuun lumisessa Ústíssa ja meistä hitsautui aikamoinen tiimi. Meille oli heti selvää, että tämä tarina olisi katsottava loppuun saakka, joten teimme yhteisen suunnitelman muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Päämääränä oli tietenkin tuossa vaiheessa hankkiutua asumaan edes samaan maahan.

Lissabon

Takaisin Portugaliin oli päästävä, ja Suomessa vietetyn alkukevään jälkeen sainkin mahdollisuuden palata Lissaboniin tekemään työharjoitteluni. Tuo kesä oli ihana, ja se on jäänyt mieleen vapauden tunteestaan ja seikkailuistaan. Pyöräilimme pitkin Lissabonia ja kävimme usein illallisella eräässä autotalliin perustetussa yhteisökeittiössä, missä muutaman euron ruoka-annos syötiin jalkakäytävällä istuen ja viini maksoi 50 senttiä. Vietin arkipäivät kaupungin keskustassa sijaitsevassa kansalaisjärjestössä harjoitteluani tehden, nukahdin mukulakiviseltä kotikadultani iltaöisin kantautuviin roska-auton ääniin ja söin aamupalani jaetun asuntoni takapihalla, naapuripuussa ääntelevää papukaijaa ihmetellen.

Viikonloput vietin pitkälti Sesimbrassa. Telttailimme valaanmetsästäjien rannalla ja uimme milloin missäkin rantakallioilla. Kävimme pari kertaa myös pohjoisessa Portugalissa: Montesinhon luonnonpuistossa, Portossa ja Gerêsin kansallispuiston vesiputouksilla asti. Setúbalista Algarveen pyöräilemisellä alkanut kesä huipentui vielä Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmatkaan ja festariviikonloppuun Paredes de Courassa.

Suomi

Syksyllä oli edessä paluu Suomen Turkuun, tällä kertaa miehen kera. Menimme maistraatissa naimisiin alle vuoden seurustelun jälkeen. Juhlat pidettiin vasta vuoden päästä vihkimisestä. Minulla ympäristösuunnittelijan opinnot jatkuivat ja Zé meni suomen kielikurssille. Haimme ja pääsimme molemmat kansainvälisiin maisteriopintoihin Jyväskylän yliopistoon, missä vierähtivätkin sitten seuraavat kaksi vuotta melko intensiivisesti päntäten ja kansainvälisessä opiskelijakuplassa elellen. Välissä toki tuli tehtyä myös opintomatkoja mm. Sansibarille, Sambiaan ja Brasiliaan.

Kävimme Portugalissa melkein joka lomalla ja Suomessa ollessani elin vähän sellaista sitku-elämää. ”Sitten kun asutaan Portugalissa, niin voidaan ottaa koira.” ”Sitten kun asutaan Portugalissa, niin päästään rannalle vaikka joka viikonloppu.” ”Sitten kun…”

Maisterintutkinnon häämöttäessä nurkan takana olimme saaneet raksittua kolmevuotissuunnitelmamme jokaisen ruudun. Olimme suurten päätösten edessä. Haluaisimmeko kenties jatkaa tohtoriopintoihin Jyväskylässä, muuttaa töiden perässä Helsinkiin, lähteä Portugaliin kokeilemaan onneamme vai etsiä töitä jostain ihan muualta? Suomeen jääminen ja etenkään Helsinki ei houkutellut, mutta pohdimme olisiko silti kannattanut jäädä sinne pariksi vuodeksi säästämään rahaa. Kuitenkin pelotti, että jämähtäisimme Suomen turvattuun ja mukavaan elämään emmekä enää uskaltaisikaan nostaa kytkintä ja lähteä. Samalla olin myös väsynyt kulkurielämään ja jatkuvaan ympäri maailmaa muuttamiseen. Halusin asettua, mutta en ihan mihin tahansa. Sydän osoitti Portugaliin, ja lopulta takataskussa oli yhdensuuntaiset lentoliput.

Portugali

Vuoden 2017 elokuussa olin jälleen siellä 300-vuotiaalla sukutilalla, jonne olin ensimmäisen kerran saapunut lähes neljä vuotta aiemmin, mutta tällä kertaa Portugalin asukkaana. Viimeinkin! Suomessa kertynyt omaisuus oli joko myyty tai lahjoitettu pois, lukuunottamatta muutamaa pahvilaatikollista maailmalta tuotuja matkamuistoja, kirjoja ja sen sellaista, jotka lähetin rahtipalvelulla Euroopan halki.

Sukutilalta vähän mutkikaskin tie on sittemmin vienyt Lissaboniin töihin ja kaupungin pohjoisiin lähiöihin asumaan. Sieltä palasimme takaisin Sesimbraan Mecon rantakylään ja lopulta viime vuoden elokuussa tänne Azoreille saakka. Jokainen askel on kuljettanut lähemmäs unelmia ja tehnyt elämästä enemmän oman tuntuista. Sehän se tänne ohjannut voima varmaan on ollutkin. Matkan varrelta on tarttunut mukaan uusia kokemuksia ja oppeja, ystäviä, joista osa on tosin jo lähtenyt Portugalista kuka minnekin, sekä pari vuotta sitten taloon tullut koira.

Kieli

Minulta kysytään usein, puhunko portugalia. Varmaan siksi, että moni maahan muuttanut mieltää kielen aika vaikeaksi. Puhun, ja melko hyvinkin jo, vaikka täyteen sujuvuuteen onkin vielä matkaa. Tämän jälkeen seuraa monesti kysymys, olenko opiskellut sitä jollain kielikurssilla. Kävin Jyväskylän työväenopistossa yhden lukuvuoden ajan portugalin alkeiskurssilla, jota oli kerran viikossa. Sitä ennen olin asunut lähes puoli vuotta Lissabonissa ja tehnyt tänne lisäksi monta matkaa, joten ymmärsin kieltä passiivisella tasolla jo melko hyvin ja kurssi tuntui helpolta. Olin myös opiskellut lukiossa ranskaa ja ammattikorkeakoulussa espanjaa, joten portugalin sai sillä taustalla varmasti helpommin haltuun kuin jos en olisi koskaan lukenut mitään romaanista kieltä.

Portugalinkieliseen Brasiliaan lähtö vuoden 2016 syksyksi oli kuitenkin kylmää kyytiä. Olin päätynyt yksin ja ahdistavan kulttuurishokin kourissa työharjoitteluun vieraaseen maahan, jossa ei juurikaan puhuttu englantia. Kielimuurin yli oli vain pakko yrittää rämpiä ja avata suu, vaikka sieltä ei ensin meinannutkaan tulla ulos oikein mitään järkevää. Eurooppaan palattuani appivanhemmat kauhistelivat uutta brasilialaista aksenttiani, mutta ainakin olin onnistunut oppimaan puhumaan portugalin kieltä. Se olikin ollut yksi tärkeimmistä syistäni lähteä juuri Brasiliaan.

Tuon matkan jälkeen iso onnistumiskokemus tuli lissabonilaisessa elokuvateatterissa. Olimme menneet katsomaan Lion – A long way home –elokuvaa, jossa puhutaan osittain hindiä ja bengalia. En ollut edes huomannut lukeneeni elokuvan portugalinkielisiä tekstityksiä ihan muina naisina näissä kohdissa. Tajusin asian vasta elokuvan väliajalla. (Kyllä, Portugalissa elokuvan puolivälissä on lyhyt tauko vessakäyntejä ja poppareiden santsausta varten.)

Portugaliin muuton jälkeen kielitaito ja sanavarasto ovat kehittyneet hitaasti, mutta varmasti. Aksenttikin on jo palautunut eurooppalaiseksi. Verbejä ja kielioppia pitäisi opiskella lisää, sillä pahin kompastuskiveni on löytää verbin oikea muoto. Vähän perfektionistina jään miettimään sitä oikeaa muotoa sen sijaan että lörpöttelisin menemään vähän sinne päin, vaikka ehkä pitäisi. Paikallisten mielestä puhun kuitenkin hyvin siihen nähden, että olen asunut maassa tällä erää vasta vajaa kolme vuotta. Portugalissa tosin puhutaan niin hyvin englantia, että esimerkiksi kaupan tai kahvilan myyjät vastaavat minulle välillä edelleen englanniksi, vaikka olisin aloittanut keskustelun paikallisella kielellä.

Sattumalla tuntuu olevan iso vaikutus siihen, miten elämä lopulta kulkee, vaikka suunnittelisi kaiken miten valmiiksi tahansa. Pienikin hetki voi muuttaa koko elämän suunnan, ja suunnitelmat on minusta myös tehty muutettaviksi matkan varrella. Joskus nekin onnistuu silti viedä loppuun saakka! Portugaliin päätymiseni oli monien sattumien summa, mutta suurin vaikutus oli vaihto-opiskelemaan lähtemisellä ja portugalilaisen miehen tapaamisella sillä reissulla. Voi myös olla, että altistuminen tietylle kulttuurille sikiönä vaikuttaa kotoisuuden tunteeseen aikuisena – minä kävin nimittäin Madeiralla ollessani vielä äitini vatsassa. Ehkä maasta tuli jo silloin tavallaan tuttu. Tai ehkä se on kohtalo, kuka tietää.

Tuntuuko joku muu maa kuin Suomi sinulle sydämen kodilta? Minne haluaisit muuttaa, oli se sitten väliaikaisesti tai pysyvästi? Jätä kommentti alle! Jos tulee mieleen kysymyksiä tai postaustoiveita, niin niitä saa laittaa Facebookissa ja Instagramissa @muumaamandariini tai @johannahulda.

Ps. Kuvien valitseminen tätä postausta varten oli aikamoinen nostalgiatrippi! Voi että.

Pps. Lue myös, miten Johanna P. päätyi Meksikoon ja Vera Kiinaan!