Uusi vuosi, uudet kujeet – ja monilla uudet harrastukset! Harrastuksen aloittaminen ulkomailla saattaa kuulostaa ekstravaikealta. On jo tarpeeksi mutkikasta muutenkin, kun pitää uskaltautua mukavuusalueen ulkopuolelle ja olla jossain aluksi huono. Mutta entäs uuden oppiminen vieraassa maassa vieraalla kielellä? Kyllä siitäkin selviää!
Seisoskelin itävaltalaisen pikkukylän raitilla Salzburgin lähettyvillä sukset kädessä ja rinkka selässä. Olin matkalla Bad Gasteinista kotiin Wieniin vietettyäni pari päivää vuorilla ystäväni luona. Olin lisännyt paluumatkalle pikku mutkan: kokeilemaan netti-ilmoituksesta bongattua maantiepyörää. Laitoin menopeliä myyvälle naiselle viestin, että täällä ollaan, ja pian hän talutti mustansinistä, hentorakenteista pyörää mäkeä alas minua kohti. Paljon pyöräilevä kumppanini oli ohjeistanut minua, mitkä paikat minun pitäisi katsastaa huolella ja minkä osien toimivuutta kokeilla. Yritin muistaa hänen ohjeensa ja kysellä naiselta pyörästä – saksaksi. Enkä osannut juuri mitään pyöräsanastoa. Keskiö, polkimet, vaihteet, pinnat… varmuuden vuoksi soitin vielä kumppanille videopuhelun ja näytin vaihteiston ja jarrujen kuntoa. Teimme kaupat. Sinne meni melkein tonni!
Ulkomailla asuessa ensimmäiseksi opitaan selviämään kaikista arkisimmista tilanteista, esimerkiksi apteekissa ja maahanmuuttovirastossa asioinnista. Lopulta useimmat tai kaikki elämän osa-alueet tapahtuvat uudessa kulttuurissa ja uusilla kielillä: työt, opiskelu, ihmissuhteet ja harrastukset. Nyt, kun vuosi on vaihtunut ja moni mietiskelee uuden harrastuksen aloittamista tai vanhan, mutta unohtuneen elvyttämistä, päätin kirjoittaa omista kokemuksistani harrastustoiminnasta ja uuden oppimisesta muilla mailla. Olen asunut Suomen rajojen ulkopuolella kesästä 2015 asti, joten lähes kaikki aikuisiällä omaksumani uudet taidot tai huvit on opeteltu niin ikään ulkomailla.
Olin ennen ihan superhuono olemaan huono jossain. Vielä vähemmän pidin siitä, että joku näkee minut mokailemassa ja kompuroimassa aloittelijana. Nuorempana olin sitä mieltä, että jos en ole jossain heti lahjakas, ei ole mitään järkeä edes yrittää. Se, että olen lähtenyt kokeilemaan uusia juttuja vieläpä vieraalla kielellä sönkäten on minulle iso saavutus. Onneksi olen työstänyt näitä asenneongelmia ja huomannut, ettei kenelläkään muulla kuin minulla itselläni ole korkeita odotuksia minua kohtaan. Nykyisin taputan itseäni olalle siitä, että uskallan yrittää, vieläpä vieraassa ympäristössä. Eikä missään voi kehittyä, ellei uskalla ensin aloittaa ja opetella.
On ihan eri juttu mennä esimerkiksi uudelle ryhmäliikuntatunnille tai taidekerhoon äidinkielellään kuin vieraalla kielellä. Sen lisäksi, että on hermostunut itse aktiviteetista, tulee jännitettyä paljon muutakin. Ymmärränkö ohjeet? Ja jos en, näytänkö naurettavalta? Saanko vaihdettua sanoja muiden kanssa pukuhuoneessa tai tunnin aikana? Miten ohjaaja suhtautuu ulkomaalaisiin?
Nykyään olen sitä mieltä, että uuteen harrastukseen uppoaminen on suunnilleen parasta, jonka ulkomailla asuva voi tehdä. Sitä kautta tutustuu helposti ja luontevasti sekä paikallisiin että muihin maahan muuttaneisiin ja saa parhaassa tapauksessa samanhenkisiä ystäviä. Vapaa-ajalla viihtyminen on todella olennaista sopeutumisen kannalta: jos on mieleistä tekemistä, koti-ikävä ei ehdi niin vaivata. Uuteen maahan tutustuu ja integroituu ihan eri tavalla esimerkiksi harrastelijaorkesterissa tai tanssiryhmässä. Harrastukset ovat myös vauhdittaneet kielenoppimistani, ja nykyään onkin koomista, miten hyvin osaan saksaksi urheiluun tai luontoon liittyvää sanastoa ja miten vähän esimerkiksi oman alani…
Tankkaustauko pyöräreissulla Hallstätterseen ympäri
Kiipeily
Kiipeily on ensimmäinen harrastus, jonka aloitin Suomesta muutettuani – olen käynyt Suomessa kiipeämässä Suomessa ehkä kaksi kertaa, sisähallilla molemmat. Kävin Norjassa työharjoittelussa ollessani köysikiipeilyn viikonloppukurssin ja Hollannissa opiskellessa seinäkiipeilykerhossa, mutta homma sai kunnolla tuulta alleen vasta, kun ystävystyin säännöllisesti harrastavien kanssa Budapestissä opiskellessa. Miesvaltaiselle salille oli helpompaa mennä parin kaverin kanssa, ja aloin kehittyä kiipeämällä itseäni kokeneempien kanssa. Meillä oli ihanan kannustava meininki, ja rohkaisimme toisiamme kokeilemaan haastavampiakin reittejä. Totta puhuen isoin motivaattori minulle taisi olla ihanan kuuma sauna, jossa sai käydä treenin jälkeen ilman lisähintaa…
Pandemian aikana kiipeilin exäni kanssa Leipzigissa, kun halli oli auki. Opin häneltä ja hänen kavereiltaan paljon sanastoa saksaksi kuin huomaamatta, ja Wieniin muutettuani tutustuin heti muutamaan saksalaiseen ja itävaltalaiseen, jotka kävivät muutaman kerran viikossa kiipeämässä – hallin lisäksi myös ulkona. Aloin käydä epäsäännöllisen säännöllisesti kiipeilykerhossa, jossa omaksuin itävaltalaisia lajiin liittyviä tapoja. Täällä esimerkiksi varmistetaan useimmiten eri laitteilla kuin Pohjoismaissa, ja reiteillä saattaa olla erilaiset ankkurit ulkokallioilla. Vaikka en olekaan mikään die hard -kiipeilijä, tunnen oloni kotoisaksi kiipeilykavereiden kanssa ja hallilla yleisesti. Usein sieltä löytää samanhenkisiä ympäristöstä ja ja yhteiskunnasta kiinnostuneita, mutta liikoja töitä vältteleviä hiippareita kuin minäkin.
Vesiputous-Klettersteig Längenfeldissä Itävallassa
Kiipeily on minulle pelottava ja voimaannuttava projekti. Laji vaatii voimaa (jota tällaisella kestävyyslaji-ihmisellä ei aluksi ollut), monenlaisia opeteltavia taitoja ja ympäristön ja sään tulkintaa ihan eri tavalla kuin mikään, mitä olin ennen kokeillut. Olen paininut monenlaisten pelkojen kanssa: korkeanpaikankammon, kielimuurin ja epäonnistumisen pelon. Köysikiipeilyssä kirjaimellisesti toisen henki on omissa käsissä – aika hurja vastuu! Olen vieläkin epävarma ja pelokas ulkokallioilla, joissa kukaan muu ei ole auttamassa ankkurien rakentamisessa tai jumiutuneiden sulkkarien kanssa. Toisaalta mikään muu laji ei ole tuntunut yhtä seikkailulliselta: yksi viime kesän ikimuistoisimmista hetkistä oli kiivetä pimenevässä illassa otsalamppu päässä ja päästä ankkuriin asti! Kiipeilyn sivujuonteena olen oppinut myös Klettersteigilla/via ferratalla kulkemista, joka on itsessään ihan mahtava tapa seikkailla.
Tällä hetkellä kiipeilyharrastus on vähän jäissä, koska panostan muihin lajeihin enemmän. Tiedän, että tulen kuitenkin palaamaan sen pariin säännöllisemmin lähitulevaisuudessa.
Maantiepyöräily
Aloitin kiipeilyn aktiivisemmin vuonna 2018, ja vaikka en ole viime vuosina juuri kehittynyt, se on tullut aika tutuksi. Toisin on maantiepyöräilyn laita. Olen aina tykännyt pyöräretkistä, -matkailusta ja työmatkapyöräilystä – lue tästä postaus 10 päivän pyörämatkasta Leipzigista Wieniin – maantiepyörä on asia erikseen. Ennen ajattelin, että pitäisi olla vähintään Alexander Stubbin kunnossa, että uskaltaisi vetää kokovartalosukkahousut päälleen ja hypätä satulaan. Sitten rakastuin pyöräilijään, ostin sieltä Salzburgin sivukyliltä mustansinisen ajokin ja lähdin sydän kurkussa Donaukanalin varrelle harjoittelemaan lukkopolkimien käyttöä.
Kiipeilystä poiketen minulla oli pyöräilyyn (yli-)innokas mentori omasta takaa: monta vuotta punaisella Stevensillään maanteitä kyntänyt mies, joka halusi minusta lenkkiseuraa. Ei tarvinut siis olla kömpelö aloittelija koko kiipeilyhallin nähden, ainoastaan yhden ihmisen. Oppilas-opettaja–dynamiikkamme toimi välillä paremmin ja välillä huonommin: joskus itkin jalkakäytävällä itkemässä, kun polkimiin klikkaus pelotti, ja aika monta kertaa sai huudella vauhtihirmun perään SLOW DOWN! Aika nopeasti sain kuitenkin pyörän kulkemaan suht sopivaa vauhtia siihen suuntaan, mihin halusin, ja ohittamaan turvallisesti muita tienkäyttäjiä. Kumppani on ollut todella kärsivällinen ja innokas, ja suunnittelee jo nyt, mitä ylämäkiä lähdemme tamppaamaan, kun talven ote Wienistä hellittää.
Vaikka olen vieläkin ihan lapsenkengissä pyöräilijänä, olen oikeasti tykästynyt lajiin – en vain miehen mieliksi. On mahtavaa kiitää oman kauramoottorin voimin ilta-auringossa Tonavan rannalla tai suunnitella koko päivän seikkailuja Wienin lähiseudulla. Pyörä antaa vapaudentunteen, jota on vaikeaa päihittää, ja tykkään pitkäkestoisesta, matalatempoisesta urheilusta muutenkin paljon. Itävalta on huikea paikka pyöräillä: ilmaston puolesta kausi kestää maaliskuulta lokakuulle, ja maassa on valtavasti erilaisia maisemia ja nähtävää. Linnoja, jokia, metsiä, kukkuloita, vuoria, järviä…
Mitä seuraavaksi?
Vuosi 2024 tulee olemaan harrastusten puolesta kenties ihan omanlaisensa, sillä harjoittelen parhaillaan maratonille. Tai ainakin yritän, katsotaan, miten käy. Tämän vuoksi himmailen vähän kiipeilyn ja pyöräilyn suhteen – ei siksi, etteikö aika seinällä tai satulassa kiinnostaisi, vaan siksi, että juoksuun on varattava enemmän aikaa ja paukkuja. Urheilen siksi, että tykkään olla paljon ulkona ja liikuttaa toimistotuoliin käpertynyttä kroppaa.
Olen jo monta vuotta halunnut myös tutkia vedenalaista elämää enemmän ja sain joululahjaksi snorkkelin. Kunhan Tonavan vesistöt vähän lämpenevät, aion lähteä polskimaan pitkin lähivesiä ja etsimään karppeja ja ahvenia. Ehkä pitäisi ostaa myös märkäpuku, mikäli homma vie mennessään. Tämähän voisi olla kalaystävällinen vaihtoehto kalastukselle. Suomenkin järvissä, joissa ja merialueilla on mahtavia sukelluspaikkoja – vedenalaisia elämyksiä etsivän ei ole mikään pakko mennä paratiisisaarille toiselle puolelle maailmaan.
Siispä – mihin harrastuksiin haluaisit uppoutua tänä vuonna? Jos asut ulkomailla, mitä harrastat ja miten päädyit tämän touhun pariin?
Täällä voit seurata Muu maa mandariinia Instagramissa, ja täällä minua eli Sunnaa.
Sunna on kiertänyt asumassa seitsemässä Euroopan maassa ja asettunut Itävallan Wieniin. Sunna pakoilee oravanpyörää Alpeille, pyöräteille ja löysille maata pitkin -seikkailuille.
Minulla on itselläni parikin pyörää vähän erilaisiin maastoihin. Olisi mukava, että pyöräilyyn olisi enemmänkin, viime vuonna jäi lähinnä muutamaan retkeen. Toivottavasti tänä vuonna ehtisi taas pyöräilemään enemmän. Kiipeily kuulostaa myös hauskalta, siitä minulla ei oikein ole kokemusta, ainakaan vielä.