IRTAUTUMISTA JA KOTIUTUMISTA – 7 VUOTTA ULKOSUOMALAISENA

Sekä Suomi että minä ovat muuttuneet valtavasti niiden 7 vuoden aikana, jotka olen viettänyt passimaan rajojen ulkopuolella.

Lähdin keväällä 2015 sitten au pairiksi Sveitsiin – ihan muutamaksi kuukaudeksi vain. Käväisin Suomessa kaapimassa kandiopinnot pakettiin muutamassa kuukaudessa ja läksin Itävaltaan vaihtoon, minkä jälkeen en oikeastaan ole viettänyt Suomessa kuukautta pidempää aikaa kerrallaan. Kuten varmasti monella muullakin, pysyvä ulkomaille muutto kävi vähintään puolivahingossa. Itävallan jälkeen sain työharjoittelupaikan Norjasta, reppureissasin puoli vuotta, pääsin tekemään maisterintutkintoa Hollannissa… ja kappas vain, muutamaa vuotta ja muutamaa maata myöhemmin huomasin viettäneeni yli 7 vuotta ulkosuomalaisena.

Olin lähtiessäni 20-vuotias opintojaan vihaava tyttö, joka ei todellakaan tiennyt, miksi haluaisi tulla isona, mutta joka halusi mennä, tulla ja nähdä. Näiden vuosien aikana minusta on tullut 28-vuotias väitöskirjatutkija, edelleen sillä samalla ennen inhoamallani alalla (:D), ja oikein tyytyväinen siihen, missä olen ja mitä teen. Kuten esimerkiksi meidän Vera, olen myös kasvanut aikuiseksi Suomen ulkopuolella, en kylläkään yhtä kaukana kuin Vera. Suhteeni Suomeen ja siellä asuviin läheisiin on väistämättä muuttunut – mutta miten? Aletaas pohtimaan! Jokaisen muuttotarina ja -prosessi ovat erilaisia, joten tämä kirjoitus kuvastaa vain omia kokemuksiani.

Tällaisiin maisemiin ihastuin Sveitsi-kesänä.

Irtautuminen

Varsinkin ensimmäisinä ulkomaanvuosinani hyppelin noin vuoden välein maasta toiseen, eli en ehtinyt juurtua mihinkään muualle kuin jatkuvasti muuttuvaan elämäntilanteeseen (olotila sekin!). Siispä aloin kokea Suomesta irtautumista paljon aiemmin kuin toisaalle kotiutumista.

Se värikäs elämä, joka minulla oli opiskelijana Suomessa, hiipui hiljalleen ydintoimintojen ylläpitämiseksi. Toimin Suomessa esimerkiksi parissakin järjestössä, joiden nykymenosta en tiedä enää juuri mitään. Vanhat järjestökaverini ovat edenneet kansanedustajiksi tai lääkäreiksi tai perheenäideiksi, ja iloitsen, kun näen heidän kasvojaan uutisissa. Pidin aluksi yhteyttä todella moniin suomalaisiin kavereihin, mutta vuosien varrella vain läheisimmät ovat jääneet sellaisiksi, joiden kanssa soittelen säännöllisesti tai käyn kylässä Suomi-lomilla. Eikä siinä ole mitään pahaa!

Niin, Suomi-lomat… jokainen ulkomailla asuja lienee tuskaillut sen kanssa, ettei viikko tai pari kotikonnuilla tunnu riittävän mihinkään. Pitää nähdä perhettä, sukulaisia ja ystäviä sekä yrittää rentoutua luonnossa ja saunassa. Olen lukenut ja kuullut monien ulkosuomalaisten leipääntyneen hektisiin Suomi-visiitteihin, jotka menevät tuttujen luona ravatessa. Taidan olla itsekin päätymässä siihen pisteeseen, koska nyt parin Suomessa vietetyn viikon aikana olen käynyt vanhempieni kotona, mökillä, molempien sisarusten ja useampien kavereiden luona. Yksi pieni toive viriää: voisiko joku tulla välillä minunkin luokseni…

Viime aikoina olen myös huomannut, että suomen kielen taitoni on rapistunut, mikä on tällaiselle kieli-intoilijalle todella harmi. Olin ennen intohimoinen sanakikkailija varsinkin suomeksi, kun taas nyt pitää haeskella oikeita sijamuotoja ja joskus jopa sanoja. En pystyisi kirjoittamaan mitään ammattitekstejä suomeksi, koska tiedän sanaston pelkästään englanniksi. Pitäisi varmaan lukea enemmän kirjoja suomeksi tai löytää juttukavereita Wienistä, mutta toisaalta en halua valita ystäviäni äidinkielen perusteella.

Seurasin ennen hartaasti Suomen ja Saamenmaan politiikkaa ja mediaa, ja luen kyllä edelleen päivittäin Hesaria ja Ylen Uutisia. En enää koe kuuluvani yhteiskuntaan samalla tavalla kuin ennen enkä osallistu aktivistihommiin Suomessa (vaan asuinmaassani). Luotan siihen, että kotikonnuilla fiksut päättäjät pitävät ihmisistä ja luonnosta suht hyvää huolta, enkä enää perehdy asioihin pikkutarkasti, jos edes ollenkaan.

Suomessa käyminen tuntuu oikeasti nykyisin ulkomaanmatkalta. Tutkin samalla uutuudeninnolla ruokakauppojen valikoimia: ai että sushia tiskistä? Itsepalvelukassat? Vau! Maksan käteisellä pikkuostoksia, jotka täällä hoidetaan kortilla. Jopa Helsinki näyttää metsäiseltä pikkukaupungilta, kun sinne laskeutuu yläilmoista tai lipuu Suomenlahden yli laivalla. (Inarista nyt puhumattakaan, mutta se nyt oikeasti on pikkykylä.) Uusi suomalainen musiikki kuulostaa täysin oudolta: milloin Isac Elliot alkoi tehdä autotune-trapia? Julkkikset, urheilijat ja muusikot ovat erit kuin lukioaikoina vuosikymmen sitten.

Saamenmaan maisemissa oli ihanaa seikkailla viikon verran, mutta melkein yhtä mahtavaa on lähteä takaisin Tonavan aalloille.

Kotiutuminen

Irtautumiseen keskittyminen olisi liian haikeaa, vaikka niitäkin tunnelmia takuulla ulkomaille elämänsä siirtämiseen liittyy. Omat kaihoiluni jäivät aika pitkälti ulkomaanvuosien alkutaipaleelle, jolloin Suomessa perheen ja kavereiden kanssa jokapäiväinen tekeminen oli tuoreessa muistissa, ja keskityin ehkä liikaakin siihen, mistä luovuin. Olen saanut todella paljon uutta elämääni, enkä vaihtaisi yhtään mitään pois: sydänystäviä, kumppaneita, kokemuksia, itsevarmuutta… lista jatkuisi loputtomiin.

Monet juuri ulkomaille muuttaneet aloittavat lauseen usein: ”In Finland we do it like this” ja selittävät niistä asioista, tavoista ja ilmiöistä, joihin ovat tottuneet. Nykyisin olen se ärsyttävä ulkomaantäti, joka kertoo mielellään, miten Itävallassa lajitellaan jätteet, millaista ruokaa yliopiston kahviosta saa ja miten Wiener Linien on maailman paras kaupunkiliikenne. Omat oletusjärjestelmäni on siis naksahtanut Itävaltaan. En enää kummastele Wienissä kahvilassa tippaamista tai sunnuntaisin kiinni olevia kauppoja tai yritä taistella niitä vastaan: maassa maan tavalla. Arjessa ei enää tarvitse seikkailla tai selviytyä, vaan saan virastoasiat hoidettua, kirjastokirjat lainattua ja falafelit noudettua yhtä vaivattomasti kuin muutkin wieniläiset.

Suomessa kenties kaveripiirini on supistunut, mutta olen saanut upeita ystäviä ympäri Eurooppaa ja maailmaa, ja he ovat nyt 7 vuoden jälkeen minulle yhtä rakkaita kuin vaikkapa parhaat lukiokaverit. Suurin osa heistäkään ei asu samassa maassa, sillä sekä minä että he ovat vaihtaneet paikkaa sen verran usein. Koska olen muuttanut Wieniin sillä mielellä, että sinne jäädään nyt useammaksi vuodeksi, olen kuitenkin juurtunut sinne sosiaalisesti ihan eri tavalla kuin aiempiin paikkoihin. Käyn tiistaisin kiipeilemässä aina samalla porukalla ja meidän laitoksen nuorista tutkijoista on tullut myös hyviä kavereita. Jos muuttaisin ensi viikolla Suomeen, vaikkapa Inariin, tuntisin oloni paljon yksinäisemmäksi kuin kotona Wienissä.

Asiat, jotka ensimmäisinä ulkomaanvuosina tuntuivat tosi raskailta, ovat muuttuneet helpoiksi. Vaikka en puhukaan täydellistä englantia, saati sitten saksaa, minua ei enää haittaa töppäillä ja saan sanottua suunnilleen sen, mitä haluan. Enää ei pelota, jäänkö yksin tai selviänkö byrokratian kanssa. Tietty karsastan edelleen vaikkapa pankkiin soittamista, mutta niin tekisin Suomessakin. Liikennekulttuuri, ruoat ja jokapäiväiset pikku tavat kuten bussin pysäyttäminen tulevat selkärangasta. Kuuntelen paikallista radiota, podcasteja ja seuraan paikallisia uutisia ihan arkisesti ja automaattisesti. Suomalaisen kiipeilypodin sijaan luureissa soi loistava Bergfreundinnen.

Uusin askel ulkosuomalaisuuteen ja Itävallassa asumiseen on ollut se, että olen tämän Suomi-loman aikana alkanut ikävöidä kotiin – en siis Inarijärven rannalle, siitä on tullut rakas lapsuudenkoti ja sielunmaisema. Vaan sille rauhalliselle pikkukadulle Augartenin vieressä, U1-metron aamuruuhkaan ja kanaalinrannan auringonlaskulenkille. Kaipailen joskus myös jängille ja tuntureille, mutta en enää koe Inaria paikaksi, jossa asuisin nyt. Viimeistelin tätä postausta VR:n junassa matkalla etelään, ja ajatukset harhailivat jatkuvasti siihen hetkeen, kun pamautan rinkan sohvan ja peikonlehden viereen parketille ja kömmin omaan sänkyyn.

Ulkomailla asuvat ja asuneet – millaisia teidän kotiutumis- ja irtautumistarinanne ovat? Milloin ja millaisissa tilanteissa olette huomanneet, että koti löytyykin pysyvästi Suomen rajojen ulkopuolella?

Seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa @muumaamandariini tai omaa tiliäni IG:ssä @sunnamailmmis.

Vuoria kaipaavin terkuin,

Sunna