ADHD- JA AUTISMIDIAGNOOSIN SAAMINEN ENGLANNISSA

Kirjoitan tällä kertaa vähän vaikeammasta aiheesta, eli siitä kuinka Englannissa hoituu aikuisiän ADHD- ja autismidiagnoosin saaminen ja millaista elämä on ulkomailla diagnoosin jälkeen. Aihe on mullistanut oman elämäni viime vuosien aikana ja minusta on ihanaa kuinka neuromoninaisuudesta nykyään puhutaan sosiaalisessa mediassa ja ihmisten kesken enemmän, joten vaikken ole alan asiantuntija, haluan jakaa oman kokemukseni.

Tietoni sekä ADHD:stä että autismista olivat todella puuttelliset vielä pari vuotta sitten. ADHD toi minulle mieleen vain ”huonosti” käyttäytyneen pojan ala-asteelta, jolle paikallaan olo ja hiljaa pysyminen tuottivat suuria vaikeuksia ja autismiin liitin lähinnä TV-sarjojen mieshahmoja, kuten Rillit huurussa- sarjan Sheldonin. Mielessäni ei ollut koskaan edes käynyt, että molempia esiintyy myös naisilla, koska olin nähnyt vain neuroepätyyppillisiä miehiä ja lukenut ja kuullut vain kokemuksia heidän näkökulmastaan.

Vuonna 2022 asuin aviomieheni kanssa Englannissa pikkukylässä, jonne olimme juuri väliaikaisesti muuttaneet. Asuimme huonokuntoisessa mökissä muuttolaatikoiden keskellä ja stressasimme uuden talon ostoprosessia. Pandemian takia minulta oli lähtenyt työpaikka alta, joten kaikki oli hiukan sekaisin. Päivän viidennettä kahvikuppia ryystäessä ja Instagramia selatessa, törmäsin postaukseen suomalaiselta vaikuttajalta, jonka kanssa olin joskus kesätöissä tehnyt hommia. Hän on upea persoona, sellainen nainen, joka ”tahdon olla isona”. Hän kirjoitti tarinoihinsa siitä kuinka vaikea hänen on saada viimeisintä projektia valmiiksi ADHD:nsä kanssa. Olin hämmilläni, sillä eihän käynyt yhtään järkeen, että niin siistillä tyypillä on jokin pikkupoikien häiriökäytösongelma. Hän listasi seuraavaan tarinaansa oireita, joiden hän ei ollut ennen diagnoosin saamista tiennyt olevan ADHD:seen liittyviä. Kymmenestä listan oireesta samaistuin joka ikiseen. Hymähdin ja jatkoin tarinoiden selaamista. Pysähdyin ja mietin hetken. Palasin takaisin hänen tarinaansa ja luin listan uudestaan. Mitä helvettiä.

Seuraavat päivät ja viikot etsin tietoa ADHD:stä ja erityisesti siitä, kuinka se esiintyy naisilla ja aikuisilla. En todellakaan ollut aikeissa ottaa yhteyttä lääkäriin vain sen takia, että joku somevaikuttaja sanoi, että tällainen se ADHD nyt vain on. Etsin tietoa kaikista eri lähteistä sydän hakaten ja itku kurkussa, sillä vaikka ajatus tuntui hullulta, mitä enemmän luin aiheesta, sitä varmempi olin, että ADHD vastasi kaikkiin niihin ongelmiin, joita olin kokenut läpi elämän. Olen koko aikuisikäni yrittänyt pitää piilossa ja hallita niitä ongelmia, joista muistan puhuneeni teininä jonkinlaiselle psykiatriselle sairaanhoitajalle Hyvinkäällä. Hän totesi minun olevan vain ”dramaattinen nuori nainen”, kun kuvailin oireita, joiden nyt tiedän olevan ADHD:seen liittyviä. Väheksyvä toteamus sai minut peittämään oireeni ja ajatukseni vuosiksi, enkä sen jälkeen halunnut puhua mielenterveydestäni kenellekään.  

Varasin ajan terveyskeskuslääkärilleni Manchesterista. Pandemian takia puhelinajan saaminen oli helppoa ja suositeltavaa. Kirjoitin ylös monen sivun listan oireista, jotka olivat mielestäni ADHD:seen liittyviä ja ääni väristen selostin niitä lääkärille puhelimessa. Olin varma, että hän väheksyisi asiaani, diagnosoisi minut dramaattiseksi naiseksi saman tien ja lopettaisi puhelun. Mutta hän kuunteli ja totesi lopetettuani, että tämä kuulostaa selvältä ADHD:lta hänen korvaansa, mutta hän ei siitä pysty diagnoosia antamaan, vaan sen täytyy tulla psykiatrisen puolen kautta. Hän kysyi miksi haluan saada diagnoosin ”näin vanhana”, 30-vuotiaana. Sanoin, että se auttaisi ymmärtämään itseäni enemmän, sillä vaikka tässä vaiheessa olenkin jo oppinut tämän kanssa elämään, olisihan se ihana tietää, että en ole yksin. Hän ymmärsi ja sanoi lähettävänsä lähetteen eteenpäin. Hän lisäsi, että mielenterveyspalvelut ovat todella huonossa jamassa koko maassa, joten en varmaankaan saa aikaa erikoislääkäriltä pariin vuoteen. Järkyttävä tilanne, mutta eihän minulla mikään kiire ollut. Olin jo saanut tältä terveyskeskuslääkäriltä enemmän ymmärrystä kuin koskaan Suomessa.

Terveyskeskuslääkäri lähetti minulle sähköpostilla ADHD-kyselyn, jonka vastaukset hän lisäisi lähetteeseen. Hän liitti mukaan myös autismiin liittyvän kyselyn, koska usein oireet näille kahdelle voivat olla samankaltaisia. Tämä sai minut hätääntymään. Jostain syystä oma mielikuvani autismista oli negatiivinen, enkä halunnut tehdä koko kyselyä, sillä mitä jos se paljastaisikin minusta vielä enemmän puolia, joita en ole tähän ikään mennessä tajunnut. Mitä jos en tunne itseäni olleenkaan. ADHD oli minulle helpotus, mutta autismi siihen lisäksi kauhistus. Tein kyselyn hammasta purren ja mahdollisimman vähäsanaisesti ja lähetin eteenpäin. Lääkäri vastasi pistävänsä lähetteen myös autistipuolelle, koska testitulos oli melko korkea.

ADHD-diagnoosi

Sain vuoden odotuksen jälkeen ajan online-tapaamiseen ADHD-terapeutin kanssa. Istuin läppärin edessä lukemassa samaa listaa, jonka olin lukenut terveyskeskuslääkärille oireistani. Muutama viikko ennen tapaamista minulle oli myös lähetetty kolme eri kyselyä täytettäväksi. Ensimmäisessä kyselyssä sai vastata omin sanoin, toinen oli ”samaa vai eri mieltä”-tyylinen testi ja kolmannes piti antaa läheiselle täytettäväksi. Mieheni täytti kyselyn, enkä ikinä nähnyt mitä hän vastasi siihen.

Tapaamisessa käytiin läpi kyselyitä ja sain diagnoosin puhelun lopuksi: ADHD. Tämä ei ollut yllätys, sillä olin vuoden odottamisen jälkeen yhä varma diagnoosista, vaikka sosiaalisessa mediassa olikin alkanut levitä negatiivinen puhe ADHD:sta ”trendidiagnoosina”. Minulle se oli kuitenkin selitys moneen asiaan ja koin diagnoosin jälkeen valtavaa helpotuksen tunnetta. Se muutti maailmankuvaani ja opetti minut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan, joten vaikka diagnoosia pidetäänkin trendikkäänä, se on sen arvoinen.

Online-tapaamisen jälkeen sain valita joko terapian tai lääkityksen. Molempiin ei ollut resursseja. Valitsin lääkityksen, koska en tiedä mitä hyötyä pelkästä terpiasta olisi ADHD:n kanssa. Jälkikäteen toivon, että vaihtoehtona olisi ollut sekä lääkitys että terapia, sillä pelkän lääkityksen kanssa pärjääminen oli mahdotonta. Lääkkeet eivät sopineet minulle alkuunkaan, joten tahdoin vaihtaa vastaustani terapiaan – ehkä siitä saisi sittenkin jotain irti? No, tämän vuoksi olen taas takaisin alkupisteessä odottamassa uutta online-tapaamista. Olen odottanut jo melkein vuoden.

Autismidiagnoosi

Sain kutsun online-tapaamiseen autismiin erikoistuneen terapeutin kanssa puolitoista vuotta lähetteen eteenpäin laittamisen jälkeen. Jälleen sain täytettäväksi useita kyselyitä. Asenteeni koko hommaan oli todella huono, sillä olin ottanut ADHD:n nopeasti osaksi identiteettiäni, enkä uskonut että voisin olla myös autistinen. Minua nolotti ja pelotti, että tuhlasin terapeutin aikaa, etenkin koska ruuhkautuneiden terveyspalveluiden odotusajat olivat niin pitkät.

Autismiin erikoistunut terapeutti ruudun toisella puolella oli mitä huiken skotlantilainen nainen, joka sai minut rentoutumaan heti. Tapaaminen venyi useamman tunnin mittaiseksi ja hän avasi minulle autismin kirjoa ja kaikkia sen hyviä puolia, joita en ole koskaan edes ajatellut. Sain diagnoosin tapaamisen päätteeksi ja tosiaan kävi ilmi, että olen sekä ADHD:n että autismin kirjolla.

Elämää kirjolla

ADHD-diagnoosin jälkeinen helpotuksen tunne oli huikea. Se selitti niin paljon sellaisia asioita, joita en ollut osannut ilmaista ääneen kenellekään ja löysin nopeasti somesta ja lähipiiristä ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samanlaisia kokemuksia. Olin melkeimpä innoissani – kaikki se, mikä oli omassa mielessäni tehnyt minusta erilaisen ja oudon lapsuudesta asti olikin ihan ok ja täysin hyväksyttävää. En ollut yksin ja aloin löytää ihmisiä, joiden tarinoihin pystyin samaistumaan. Aloin myös paasata ADHD:stä kaikille uusille ja vanhoille tutuille, jos vaikka joku saisi siitä jotain positiivista irti.

Valitettavasti autismidiagnoosin jälkeen fiilikseni olivat täysin vastakohtaiset. Ymmärsin diagnoosin jälkeen, että yrittäessäni selvitä jokapäiväisestä elämästä, muut eivät koe sitä yhtä vaikeana. Olin polttanut itseni loppuun yrittäessäni ymmärtää muita ja sopia joukkoon. Koin tulleeni huijatuksi elämässä. Diagnoosin jälkeen ei tarjottu mitään apua jatkoa varten, joten jäin jälleen tyhjän päälle ja jouduin itse selvittämään miten pärjätä, joten olo ei todellakaan ollut yhtä helpottunut ja kevyt kuin ADHD-diagnoosin jälkeen.

Nyt, vuosi diagnoosin jälkeen, olen löytänyt uuden asenteen. Lähipiirissäni puhutaan aiheesta paljon ja olen löytänyt uusia vahvoja ystävyyssuhteita puhumalla kokemuksista muiden kanssa. En koe olevani yksin AuDHD-diganoosini kanssa ja mitä enemmän aiheesta puhun, sitä hyväksytymmäksi koen itseni. En halua koko persoonani olevan vain diagnooseista kiinni, mutta ovat antaneet vapauden tunnetta. En enää pohdi kysymyksiä kuten ”mikä mussa on vikana” vaan yritän löytää ratkaisuja, jotka sopivat minulle. Esimerkiksi vaihdoin työpaikkaa kovaluokkaisesta ja tyylikkäästä yrityksestä rennompaan ja maanläheisempään paikkaan, jossa ihmiset ovat hyväntuulisia ja pitävät toisistaan. Tajusin, ettei kaupallinen menestys anna minulle minkäänlaista onnistumisen tunnetta, sen sijaan haluan työskennellä ihmisten kanssa, joille voi puhua mistä vain kesken työpäivää ja joiden kanssa voi nauraa. Siirryin myös tekemään töitä kotitoimistosta käsin, koska pystyn täällä hallitsemaan ärsykkeitä enemmän, jolloin töiden tekeminen on helpompaa.

Ulkomaille muutto ja AuDHD

Uskon, että diagnosoimaton AuDHD oli suuressa osassa, kun vuosia sitten päätin muuttaa ulkomaille. Kaikki tähän johtaneet päätökset olivat impulsiivisia ja kumpusivat levottomuudesta ja kaipuusta johonkin uuteen ja jännittävään. Asenteeni muuttoihin kauas ja lähelle on aina ollut ”miksi ei?”, mikä saattaa kuulostaa siltä, että en stressaisi paljon muutoksista. Todellisuudessa käyn pääni sisällä niin nopeatempoisesti läpi miljoonia eri vaihtoehtoja ja lopputuloksia jokaisen pienen tai suuren muutoksen kohdatessani, että koen olevani valmis kaikkeen. Tämä on hyvä taito, kun sydän vetää kohti isoja kokemuksia, kuten ulkomaille muuttoa.

Jos mietit, että ADHD tai autismi vaikuttaa sinun elämääsi ja ulkomaille muutto kiinnostelisi, tässä muutama vinkki, joista olisin itse hyötynyt:

• Ota selvää kohdemaasi terveyspalveluista ja rekisteröidy aivan ensimmäisenä paikalliselle lääkärille ja hammaslääkärille.

Tämä on niin tärkeää ja pääsee silti aina unohtumaan ennen kuin tarve iskee. Rekisteröityminen näihin palveluihin ulkomaalaisena on usein monivaiheista ja vaatii paljon sinne tänne ravaamista ja soittelua, mikä saattaa tuntua ahdistavalta.

• Selvitä kaikki mitä tarvitset paikallisiin paperisotiin, esimerkiksi työluvan saamiseen, pankkitilin avaamiseen jne.

Tämä voi myös tuntua turhauttavalta ja sekavalta, varsinkin neuroepätyyppillisestä näkökulmasta. Esimerkiksi Englannin järjestelyt eivät usein käy järkeen, joten hoida kaikki paperisodat pois alta ja tee lista, jottet unohda mitään tärkeää.

• Ota yhteyttä paikallisiin ystäviin tai suomalaisiin eri someryhmien kautta

Muistan ensimmäistä kertaa Englantiin muuttaessani ajatelleeni, etten todellakaan halua hengata suomalaisten kanssa täällä ollessani. Jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut todella fiksua, sillä muilla suomalaisilla on samankaltainen ajatusmaailma ja tausta, joten esimerkiksi paperisotien yhdessä selvittäminen on paljon helpompaa, kun sen tekee samasta näkökulmasta katsovan ystävän kanssa.

• Koskan ADHD kaipaa aina uusia kokemuksia, kannattaa ottaa osaa uusiin harrastuksiin ja ryhmiin heti alussa.

Itse olen löytänyt parhaimmat paikalliset ystäväni työpaikkojen kautta, joten rohkeasti vain osaksi yhteisöä!

ADHD:n kanssa elävät usein rakastavat muutosta ja ovatkin siksi hyviä ottamaan riskejä ja oppimaan ympäristöstään uteliaisuuden ja mukautuvuuden avulla. En varmasti ole ainoa A(u)DHD:n kanssa elävä, joka rakastaa hyvien tarinoiden löytämistä matkojen varrelta. Me olemme siis mitä parhaimpia ulkomaille suuntaajia!

Kiitos siitä, että luit tämän erittäin henkilökohtaisen postauksen loppuun asti. Jos ajattelet että voisit itse olla kirjolla myös, suosittelen lämpimästi diagnoosin hankkimista, missä ikinä tällä hetkellä asutkaan. Itsestään ja mielestään oppiminen ei ole ikinä huono askel.

Ihanaa loppuvuotta Englannista!

Karita xxx