4 PÄIVÄÄ ZILLERTALIN ALPEILLA: MURMELEITA, JÄÄTIKÖITÄ JA KIVIERÄMAA

Vaellus Zillertalin Alpeilla oli ollut haaveissani jo pitkään, joten suuntasimme sinne neljäksi päiväksi elokuussa. Seurasimme suosittua Zillertaler Runde -reittiä, joka kiemurtelee halki korkeiden solien ja jäätiköiden.

Päiväpatikat Alpeilla ovat todella jees: päivässä ehtii nousta alhaalta laaksosta ylängön vuoristomajalla lounaalle ja takaisin, tai jopa huipulle, mikäli kuntoa riittää. Päiväreissuilla ei kuitenkaan ehdi oleskelemaan kauneimmissa maisemissa puuttomilla niityillä tai kivikkoisilla huipuilla kovin pitkään. Minusta hienoimpia maisemia Alpeilla ovat ruohoniityt, joilla murmelit viheltelevät ja tuhannet kukat levittäytyvät mattona jalkojen juurella. Useamman päivän vaelluksella saa nautiskella ylävuoriston tunnelmasta ja rauhasta lähes koko ajan, joten yritän tehdä vähintään yhden pitemmän reissun joka vuosi.

Olin käynyt Zillertalissa muutaman päivän matkalla kaverin kanssa pari vuotta aiemmin ja ihastunut täysin sinertäviin jäätiköihin ja rosoisiin, mustiin huippuihin. Siitä lähtien olin haaveillut paluusta, ja tänä kesänä houkuttelin kumppanini käyttämään viimeiset reilipassin päivät Tirolissa. Tiesimme, että reissusta tulisi aika rankka – suurin osa poluista on luokiteltu vaikeimman kategorian vuoristopoluiksi – mutta hyväksyimme haasteen ja läksimme matkaan. Haukkasimmeko liian ison palan? Kenties… reissusta sukeutui nimittäin elämäni rankin vaellus. Mutta myös yksi hienoimmista!

Valitsimme aloitusajankohdaksi sunnuntain, sillä majat tuppaavat olla kesällä viikonloppuisin aivan täynnä ja halusimme välttää suurimmat ruuhkat. Sunnuntaiaamun juna Wienistä Innsbruckiin oli niin täyteen ammuttu, että istuimme 4 tuntia lattialla ravintolavaunun vessan edustalla ikkunattomassa sopessa. Ei ehkä se aloitus, josta olimme haaveilleet: ei aamupalaa mukavalla penkillä maisemia katsellen, vaan puutunut takapuoli ja matkapahoinvointi. Epämukavuus tiivistyi sanaharkkaan Mayrhofenin rautatieasemalla, kun vihdoin pääsimme kuumasta junasta raikkaaseen ulkoilmaan, mutta onneksi pikku sähinän jälkeen saimme rinkat säädettyä sopiviksi ja ryhdyimme tallailemaan polkua ylämäkeen.

1. etappi: Mayrhofen-Edelhütte

Ensimmäisen päivän tehtävä oli suht yksinkertainen: 1600 korkeusmetriä laaksosta Edelhütte-majalle. Olin kerran taittanut saman matkan polkujuoksun merkeissä alaspäin, joten reitti oli tuttu eikä eksymisen vaaraa ollut. Tallailimme helteisessä havupuumetsässä ensimmäisen tunnin verran jyrkkää ylämäkeä. Hiki virtasi, läppä ei lentänyt. Noin puolimatkassa tönöttää Alpenrose-mökki, jonka pihalla laiskotteli parikymmentä lehmää ja vetelän oloinen paimenkoira. Alpenroselta eteenpäin maisema aukesi ja näimme myös lähes ensimmäisen lähes 3000 metriä korkean vuoren, Ahornspitzen, joka vahtii Zillertalin laaksonpohjukkaa lempeästi.

Noin kolmen tunnin paarustamisen jälkeen saavuimme majalle, jossa täytimme hyvin nälkäiset massut raskaalla tirolilaisella ruualla: pyttipannulla ja schnitzelillä. Emmepä vielä tienneet, että olimme juuri nautiskelleet reissun parhaan aterian! Hupia herätti viereisen pöydän mieskaksikko, jotka vetelivät paikallisia snapseja melkoiseen tahtiin ja joista toinen kellahti pirtinpenkille nukkumaan äänekkäästi kuorsaten. Majan emäntä tökki hänet anniskelun loputtua hereille, ja hymymme hyytyi, kun tajusimme, että tämä snapsisankari kärrättiin yöunille kanssamme samaan huoneeseen. Kuorsaus ja röhinä jatkui läpi yön, joten aloitimme univajeen keräämisen jo ensimmäisenä päivänä.

2. etappi: Edelhütte-Kasseler Hütte

Heräsimme tihkusateiseen aamuun väsyneinä ja hermostuneina, sillä edessä oli reissun rankin etappi: noin 10 tunnin patikka Kasseler Hütte-majalle sivulaakson pohjukkaan. Olimme hermoilleet päivän reitistä jo viikkoja, sillä sitä kuvailtiin hyvin haastavaksi ja rankaksi – mutta miten, sitä eivät opaskirjat kertoneet. Olimme tutustuneet brittipariskuntaan edellispäivänä ja lähdimme majalta liikkelle suunnilleen yhtä aikaa. Britit olivat vaikeuksissa jo ensimmäisen teräsvaijerin kohdalla, ja toivotimme heille onnea matkaan. Emme nähneet heitä enää koko reissulla, vaikka heidän oli tarkoitus tulla samaa reittiä monta päivää… toisaalta emme myöskään nähneet helikopteria tai kuulleet onnettomuudesta, joten he olivat varmaan todenneet haasteen liian vaikeaksi ja lampsineet takaisin laaksoon.

Me onnettomat sen sijaan painoimme menemään, ja alun mukavan ruohikkorinteen jälkeen alkoi oma Golgatamme. ”Polku” koostui valtaviin kivenlohkareisiin maalatuista punaisista pisteistä, ja hypimme tuntikausia kiveltä toiselle. Reitti kulki seitsemän harjanteen yli, ja osassa harjanteista joutui ihan oikeasti kiipeämään. Meillä ei ollut mitään varmistustarvikkeita mukana, koska opaskirjassa oli koko ajan puhe vaelluksesta eikä kiipeilystä. Kun kumppanilta loppui muutaman tunnin jälkeen usko, pidimme pitkän paussin ja kokkailimme valmispastaa kivenmurikoiden välissä värjötellen.

Harjanteet tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta lopulta ilta-auringon kultaisessa loisteessa raahauduimme Kasseler Hütte -majalle. Majaa ylläpitää todella nuori, mukava tiimi, mutta ruoka ei valitettavasti oikein iskenyt, sillä olimme odottaneet perinteisiä, voissa uivia tirolilaisherkkuja, mutta saimmekin tomaattipastaa ja chili sin carnea. Majan Gaststube eli ruokasali oli täynnä uupuneita, jopa puolikuolleita vaeltajia. Oli helppo nähdä, kuka oli rämpinyt kivihelvetin halki ja kuka noussut parin tunnin kipaisun bussipysäkiltä.

3. etappi: Kasseler Hütte-Greizer Hütte

Päivän ohjelmassa oli vain noin 5 tunnin matka seuraavalle majalle. Nukuin hassusti pätkissä, sillä olin simahtanut jo ennen iltakymmentä, mutta heräsin 12 aikaan valvomaan pari tuntia. Keho varmaan luuli ensimmäisiä unitunteja päikkäreiksi ja seuraavaa yöuniksi, sillä olen arjessa melkoinen yökukkuja. Ympäröivät rosoiset, eilen pelottavan näköiset vuorijonot kimaltelivat nyt kauniisti aamuauringossa, joten pinkaisimme majalta jo ennen kahdeksaa. Eilinen painoi todellakin jaloissa, mutta onneksi ei ollut kiire minnekään. Räpsimme kuvia ja kiroilimme jäätikköpurojen ylityksiä, jotka eivät tuntuneet loppuvan milloinkaan. Reitti kulki vuorenrinnettä vaakatasossa koko laaksonpohjan halki ja lopulta solan yli. Yritimme bongata gemssejä ja vuorikauriita, jotka yleensä viihtyvät korkeissa solissa, mutta näimme vain murmeleita kiviaavikolla – mitähän ne sieltä löytävät syödäkseen?

Meistä painoi ohi ehkä seitsemänkymppinen herra, joka ei suinkaan suunnannut seuraavalle majalle suoraan, vaan kipusi solan viereiselle pylväsmäiselle vuorelle ilman mitään varusteita. Kova vanha vuorikauris!

Seuraava maja sijaitsi kuvankauniilla paikalla jäätiköiden ja yli 3000 metrin huippujen sylissä. Majan pihalla juoksenteli vuohilauma, joka puski toisiaan sarvilla ja hyppeli aurinkotuoleilla. Valitettavasti Greizer Hütte -majan muu henkilökunta ei ollut yhtä veikeää, vaan tiuski väsyneille vaeltajille. Koska korkeilla majoilla ei yleensä toimi puhelinverkko tai netti, ruokasalit tarjoavat vieraille viihdykettä lautapelien ja kirjojen muodossa. Lätkimme muistipeliä pilkkuun eli puoli kymmeneen asti, ja nukuimme palellen ja surkeasti.

4. etappi: Greizer Hütte-Grinzing

Olimme alun perin suunnitelleet reissusta viisipäiväisen eli tarkoitus oli jatkaa matkaa Alppien luksushotelliin (Berliner Hütten legendaariselle majalle), mutta huonot unet ja kumppanin alkava yskä saivat meidät tulemaan järkiimme. Olimme jo viettäneet monta päivää korkeuksissa, nähneet jäätiköt, jyrkänteet, edelweissit ja murmelit, ja hommanhan oli tarkoitus olla hauskaa. Päätimme siis säästää Berliner Hütten raskaan etapin toiselle kertaa ja lopettaa huipulla. Keittelimme aamupuurot komean siirtolohkareen päällä jäätikköjoen varrella ja olimme tyytyväisiä päätökseemme. Grinzingiin, pikkukylään autotien varrella, oli kuitenkin vielä noin 10 kilometrin matka tasaista soratietä pitkin alamäkeen.

Pysähdyimme kakulle ja kahville suloiselle maatilalle, jossa lehmät ja possut paistattelivat päivää laitumella. Tällaisista pikkumökeistä saa yleensä aina kaikkein maukkaimmat ja edullisimmat eväät Itävallassa, todellakin suosittelen poikkeamaan! Grinzingiin päästyämme hengittelimme täyteläistä laaksoilmaa ja odottelimme bussipysäkillä paikallisten eläkeläisten kanssa lähes tunnin.

Toivottavasti en ole nyt korostanut tämän retken kärsimyksiä liikaa – jollain lailla kärsimäänhän vuorille usein lähdetään. Zillertal on minusta Itävallan kiehtovimpia kohteita, ja korkeimmat sivulaaksot ja niitä ympäröivät vuoret ovat todella rauhallisia ja suurilta osin ilman hiihtohissiturismia. Zillertalista löytyy tätä meidän reittiämme helpompia – toki myös vaikeampia – vuoriseikkailuita, ja sinne pääsee hieman reilu tunnissa Innsbruckista.

Jos nyt kuitenkin vähän jälkiviisastuisin, niin en sisällyittäisi pitkään reissuun 10 tunnin superpäivää ja yrittäisin vitkuttaa reissun sesongin loppuun. Siten ei tarvitsisi valvoa majoilla muiden kuorsatessa kuin sillit suolassa. Oman jaksamisen kunnioittaminen on tärkeintä, ja kärsimyksen ja nauttimisen suhdeluku tulisi jäädä silti plussan puolelle.

Minnekäs sitten ensi vuonna, kun sesonki alkaa taas…

Psst! Jos Alpeilla vaeltaminen kiinnostaa, kattavampi vinkkikavalkadi löytyy tästä aiemmasta postauksestani.