10 VUOTTA ULKOMAILLA – MIKÄ ON MUUTTUNUT?

Lähdin au pairiksi Sveitsiin keväällä 2015 enkä oikeastaan palannut takaisin. Miten 10 vuotta ulkomailla on muuttanut minua?

En löytänyt keväänä 2015 kesätöitä Suomesta, mutten oikein hakenutkaan. Olin opiskellut jo pari vuotta valtio-oppia Turussa, mutta ala ei innostanut, kuten ei ehkä Turkukaan. Sen sijaan, että olisin mankunut entisiltä kesätyönantajilta hommia, laitoin aupairworld-sivulle ilmoituksen. Olin haaveillut au pair -vuodesta, mutta kai muutaman kuukauden keikkakin olisi tyhjää parempi. Toivoin kohdemaaksi muistaakseni Espanjaa.

Sain viestin mukavan oloiselta saksalaisperheeltä Sveitsissä. Kävisikö aloitus kahden viikon päästä?

Turussa oli kalsea kevätsää, sotkuiset ihmissuhteet ja opinnot, joissa olin hukassa.

Sanoin, että käy, ja lensin Zürichiin vapunpäivänä 2015. Siitä alkoi yllättäen ja vahingossa nyt kymmenen vuotta kestänyt ulkomaankomennus, jolle ei ole loppua näkyvissä. Olen siis viettänyt yli kolmasosan elämästäni passimaan ulkopuolella asuen, opiskellen ja työskennellen. Miten vuodet ja paikat ovat muuttaneet minua?

(Postauksen kuvituksena nostalgiamatka kevääseen 2016 Wienissä Erasmus-vaihtarina.)

Ihmissuhteet

Monet ennen läheiset ystävät ovat jääneet hiljakseen matkasta pois ihan vain etäisyyden ja erilaisen elämänmenon takia, ja uusia on tullut tilalle. Kuten varmaan kaikki pitemmän linjan ulkosuomalaiset, ystäviin ja perheeseen yhteyden pitäminen on käynyt vähän työläämmäksi, mutta sitä ”vaivaa” näkee hyvin mielellään.

Nämä uudemmat ystävät ovat kotoisin sieltä sun täältä. Ystävistäni löytyy esimerkiksi yhdysvaltalainen, unkarilaisia, puolalainen, britti ja brasilialainen. Emme ehkä pysty naljailemaan toisillemme yhtä vikkelästi kuin samaa kieltä puhuvat, mutta olemme kaikki oppineet toisiltamme ihan älyttömästi. Toisten historiaan ja yhteiskuntaan perehtyminen on auttanut ymmärtämään, miten vaikeaa ihmisenä oleminen voi olla. Olen kuullut esimerkiksi siitä, miten liittoutuneiden joukot vapauttivat erään tutun isoäidin juuri, kun häntä oltiin viemässä keskitysleirin junaan, tai nähnyt, miten ilmiselvää rasismia ei-valkoiset joutuvat päivittäin kokemaan.

Iloiset asiat tietty ovat enemmän pinnalla. Olen päässyt unkarilaisille ja puolalaisille kesämökeille, pärrännyt autolla Balkanilla ja tanssinut kellon ympäri tsekkiläisissä häissä. Tuntuu, että nämä ihmissuhteet vain paranevat vanhetessaan ja pääsemme sisälle toistemme kulttuureihin parisuhteiden, lastenkasvatuksen ja työelämän kautta vielä hauskemmin kuin opiskelijabileissä parikymppisinä.

En ole ollut romanttisessa suhteessa suomalaisen kanssa sitten sen, kun Turku jäi taakse. Tämä on tietysti muuttanut elämäni suuntaa valtavasti. Yhdessä vaiheessa harkitsin jo muuttoa Kanadaan erään kiharapään perässä… olisin siellä nyt ehkä poliitikon kotirouva 😀

Nykyisin meillä riidellään vähän huonolla englannilla, laitetaan ruuaksi milloin täytettyä paprikaa, milloin makaronilaatikkoa, ja reissataan vähintään kerran vuodessa toistemme kotimaihin. Jos meille tulee joskus lapsi, arkea eletään sitten kolmella kielellä: suomeksi, unkariksi ja englanniksi, jota puhumme keskenämme. Voit lukea postaukseni arjesta unkarilaisen kanssa täällä.

Matkailu

Eräs sukulaiseni muistaa mainita joka puhelussa, että ”sinä Sunna olet sellainen maailmanmatkaaja”. Olen enemmän ja enemmän hänen kanssaan eri mieltä.

Parikymppisenä olinkin perus-Madventures-reissaaja. Muistan istuneeni lattariespanjan tunnilla Turussa ja katselleeni Etelä-Amerikan karttaa kuin transsissa: tuonne kaikkialle minun pitää päästä! Kävinkin muutamalla pitemmällä reppureissulla: reilaamassa, Väli-Amerikassa ja Kanadassa. Ulkomailla asumisen alkuaikoina oli myös jännittävää viettää vain muutama kuukausi per paikka. Milloin olin kesätöissä Norjassa, milloin opiskelijavaihdossa Itävallassa.

Tuon elämän hohto himmeni aika nopeasti. Havahduin lentämisen päästöihin ja väsyin hostelleihin ja uusiin tuttavuuksiin. Olen aika hidastempoinen eläjä, joka haluaa oman kotikolon ja läheiset ihmiset, joiden kanssa tehdä tuttavuutta hiljakseen vuosien ajan. Toki matkustaa voi hitaasti ja siihen olenkin viime vuosina hurahtanut pyörä- ja vaellusreissuilla sekä maata pitkin matkaillessa.

Nykyisin suurin osa matkoistani liittyy töihin ja suuntautuu naapurimaihin, tai sitten suhaan juna-Finnlines–kombolla Suomen ja Itävallan väliä. Lähden viikonloppureissulle mieluummin kaverin mökille tai lähivuorille kuin ulkomaille. Jos käyn hupireissulla ulkomailla, matkustan hitaasti ja vähän pitempään, kuten ennen viime joulua Tunisiaan maata pitkin. Yhä useammin valitsen kuitenkin viettää aikaa lähiseudulla, käydä vaikka pitkällä pyörälenkillä ja palata yöksi kotiin. Minulle on ihan riittävästi seikkailua triathlon-treenissä ja fantasiakirjojen lukemisessa Tonavan varrella varpaat vedessä.

Kielet

Kielitaito on asia, jota mietin nykyisin todella vähän. Ehkä se johtuu siitä, että olen niin tottunut sekoilemaan vähintään kolmella kielellä päivässä, ettei kieliasia vie aivoista enää niin paljon ekstrakaistaa kuin alkuvuosina. Muistan, ensimmäisten Saksan-viikkojen aikana iltaisin suuhun kävi fyysisesti kipeää koko päivän saksan puhumisen jälkeen, haha.

Sana, jolla kuvailisin tämänhetkistä kielitilannetta on gonahdus. En jaksa oikein välittää enää mistään: en siitä, miten hyvin osaan nyt saksaa tai englantia (arjen pääkielet) tai siitä, että opettelisin kieliä lisää. Pelailen puoliteholla Duolingoa unkariksi ja norjaksi, mutta siinäpä se. En ole aktiivisesti opiskellut mitään kieltä vuosikausiin. Taso on jämähtänyt sinne, missä se on. Tietty aina jostain tarttuu jokin sana tai ilmaisu lisää arkikäyttöön ja ääntäminen paranee huomaamatta, mutta oppimisen käyrä on kyllä mennyt loivaksi. Koen, että saan asiat hoidettua – englanniksi sujuvasti, saksaksi jotenkin – ja se saa riittää.

Vieraiden kielten pänttäämisen sijaan olen panostanut viime aikoina suomen elvyttämiseen. Huomasin jossain vaiheessa, että äidinkielen taitoni on kärsinyt, ja se kyllä pisti hävettämään. Olen alkanut lukea enemmän suomeksi, kuunnella podcasteja ja kirjoittaa kaikenlaista. Kirjoittaminen on yksi elämäni tärkeimpiä asioita, enkä halua menettää taitoa kirjoittaa vahvimmalla kielelläni.

Itseluottamus ja ajan kuluminen

Maat, joissa olen asunut, eroavat Suomesta lopulta aika vähän. Itävallassakin tarkoitetaan, mitä sanotaan, jurotetaan julkisessa liikenteessä muihin katsomatta ja juodaan liikaa alkoholia. Tai kuten eräs itävaltalainen kaverini sanoo, suomalaisia ja itävaltalaisia yhdistää puskapissat. En koe maailmankatsomukseni tai käytökseni muuttuneen niinkään asuinmaan takia, vaan maahanmuuttajastatuksen takia.

Huonosti maan kieltä puhuva on usein automaattisesti kakkosluokan kansalainen. Siitä ei tarvitse pitää tai edes hyväksyä, mutta sille ei voi mitään. Minä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä maassa pitää elää (tiettyyn rajaan asti) maan tavalla. Ei tietenkään niin, että kieltäisi keneltäkään kulttuurinsa tai uskontonsa, vaan että asuinmaan oikkujen kanssa pitää vain elää. En voi mitenkään saada kauppoja sunnuntaisin auki Itävallassa tai vaatia jokaista lääkäriä puhumaan englantia. Tuulimyllyjä vastaan tapellessa tuhlaa vain omaa energiaansa.

Valkoisena ja korkeakoulutettuna naisena minun tilanteeni on etuoikeutettu, mutta kyllä vieraalla kielellä eläminen silti karaisee. 10 vuoden jälkeen olen jo tottunut siihen, etten voi sanoa, mitä haluan, ja se vaikuttaa muiden mielikuviin minusta ja kyvyistäni. Saksankielisen exäni äiti oli järkyttynyt, kun kuuli, että aloitan väitöskirjatyöskentelyn. Eihän se tyttö osaa edes puhua! Itsensä nolaamiseen ja vähätteleviin asenteisiin onneksi tottuu eikä niistä jaksa enää välittää. Uskon, että itsetuntoni olisi paljon heikompi, jos en olisi ”päässyt” hankkiutumaan näin moniin epämukaviin tilanteisiin.

Kuten Vera on aiemmin pohdiskellut täällä blogissa, minäkin olen kasvanut aikuiseksi Suomen ulkopuolella. Nuoruuden tempoilu ja biletys on vaihtunut kliseiseksi kolmekymppisen milleniaalin elämäksi. Kasvatan chilejä parvekkeella, pyöräilen lycrat päällä nopeissa laseissa ja päivittelen kavereiden kanssa, miten alkoholin juominen ei kiinnosta enää. En osaa kuvitella, millainen olisin, jos olisin viettänyt tämän vuosikymmenen Suomessa. Olen kokenut viimeisten vuosien parhaat ja pahimmat hetket kaukana (synnyin)kotoa. Budapest, Leipzig, Wien ja niiden ihmiset ovat minulle vähintään yhtä merkityksellisiä kuin ne paikat, joissa kävin koulut.

Kenties tästä syystä on joskus vaikeaa päästä samalle aaltopituudella sellaisten tuttujen, jotka ovat asuneet elämänsä samalla paikkakunnalla tai alueella. Heidän mielessään olen vain ollut poissa 10 vuotta. Kuten Verakin kirjoittaa, samaistun ehkä eniten nyt toisiin pitkään ulkomailla asuneisiin, ihan sama, mistä he ovat alun perin lähtöisin.

Tulevaisuus ja vanheneminen

Kymmenen vuotta ulkomailla ei ole tuntunut yhtenäiseltä ajanjaksolta, vaan siihen on mahtunut monta maata, pari tutkintoa ja monta erilaista elämänvaihetta. Tämän postauksen kuvien ottamisen aikaan Wienissä 2016 tuntui siltä, että maailma on auki ja että kaikki on mahdollista. En ollut tavannut vielä elämäni tällä hetkellä tärkeimpiä ihmisiä. Olin myös aika rikki ja hukassa. Vaihdoin suuntaa hetken mielijohteesta: rakastuin tai vaihdoin maata. Haaveeni liittyivät lähinnä matkailuun ja seikkailuihin.

Nykyisin olen aika ”tylsä” ja aikuinen. Olen tehnyt samaa työtä neljä vuotta, asunut saman tyypin kanssa jo kauan ja viikkoni toistavat itseään: läppärin naputtelua, juoksu- tai pyörälenkkejä, kavereiden näkemistä, Suomi-lomia kerran tai pari vuodessa. Mutta olen edelleen innoissani isoista ja pienistä jutuista: vuorista junan ikkunassa, tutkimushaastattelujen tekemisestä, syvällisistä jutteluista paljussa tähtitaivaan alla. Olen löytänyt oman vapauteni ja onneni. Ulkomailla asuminen on minusta ollut oikotie siihen, sillä vieraa(mma)ssa ympäristössä ei uraudu niin helposti. Toisaalta muistan myös Inarissa teininä katsoneeni ihastuneena joka päivä koulubussin ikkunasta ja juosseeni yöpuku päälle pihalle katsomaan revontulia harva se päivä. Ehkä olen vain innostujaluonne, mutta ympäristö on selvästi ruokkinut tätä piirrettä.

Jotenkin söpöä, että tämä kuva on otettu rymyreissulla Budapestissä 2016. Nyt, melkein 10 vuotta myöhemmin, käyn unkarilaisen kumppanin kanssa samassa paikassa Gellert-kukkulalla katselemassa kaupunkia yläilmoista. Kuka olisi arvannut?

Jos joskus muutan takaisin Suomeen, olen siitäkin varmasti innoissani. Mikä maitojuna muka? En alun perinkään muuttanut pois siksi, että olisin vihannut asuinpaikkaani, vaan siksi, että halusin kokea muuta ja lähteä seikkailulle. Olen takuuvarmasti saanut kaiken, mistä haaveilin, ja enemmän. Olen viettänyt Suomessa ja Norjassa muutaman kesän kenttätyön merkeissä ja alkanut vaivihkaa elätellä ajatusta paluusta. Muutenkaan enää uudet paikat eivät ehkä innosta, vaan haluan jatkaa jossain hyväksi todetussa kotikolossa. Ehkä Itävallassa, ehkä pohjoisessa… ja ehkä toisella puolella maailmaa, never say never.

Enää muutto ei ole pelkästään minusta kiinni. Myös tuolla toisella meillä asuvalla tyypillä on suunnitelmia ja toiveita, ehkä enemmänkin kuin minulla. Kummallakin meillä menee työsopimus katkolle kesällä 2026, joten saas nähdä, minne päädymme.

Miten koet, että asuinpaikkasi ovat vaikuttaneet siihen, millainen elämästäsi on muotoutunut?

Meitä voi lisäksi seurata Instagramissa @muumaamandariini.