YKSINVAELLUS ALPEILLA – MITEN MENI?

Viiden päivän vaellus Itävallan Karwendelissa suunniteltuna ja varattuna ja kumppani joutui viime hetkellä töihin. Päätin lähteä reissuun yksin!

Tätä oli odotettu pitkään – 5-päiväistä Karwendel Höhenweg -reittiä Innsbruckin kupeessa! Olin haaveillut näille kalkkikivihuipuille palaamisesta siitä asti, kun vaelsin Karwendelin laakson läpi osana Alppien ylitystä kesällä 2018. Silloin katselin sahalaitaisia peikonhampaita alhaalta laaksosta, tällä kertaa pääsisimme puikkelehtimaan niiden välissä.

Varasimme tuvat ja kävimme ostamassa eväät, mutta reissua edeltävänä perjantaina selvisi, että kumppania tarvittaisiin töissä seuraavalla viikolla. Minkäs teet!

Olin jo sen verran vaellushöyryissä, että päätin lähteä sitten matkaan itsekseni. Minä olin tehnyt suurimman osan reittisuunnittelusta ja tiesin, etteivät päivämatkat ja korkeuserot olisi mitenkään mahdottomia. Kumppani oli huolissaan, mutta lupasin kulkea varovasti ja välttää kaikkia vaaranpaikkoja kallionjyrkänteiltä käärmeenpuremiin.

Minusta tuntuu, että jokainen pitempi Alppi-vaellukseni alkaa kaatosateella, ja niin tämäkin. Aurinko paistoi tasan siihen asti, kun lähdin talsimaan piskuiselta juna-asemalta vuorenrinnettä ylös. Tuuli nousi ja vesipisarat alkoivat ruikkia kasvoille vaakatasossa. Tunnin päästä olin jo tunkenut vuotavan sadetakkini takaisin rinkkaan ja tallailin läpimärkänä t-paidassa alppimäntyjen keskellä. Ylhäällä puuttomalla vyöhykkeellä oli niin kelju ilma, että gemssit värjöttelivät pensaiden takana piilossa persus kohti tuulta. Minä onneksi pääsin pian majalle suojaan samalla ovenavauksella saksalaisen äijäporukan kanssa. Naureskelimme eteisessä, kun kaadoimme vettä kengistä ja tärisimme holtittomasti. Sellainen alku!

Pilvet onneksi nousivat seuraavana aamuna, ja seuraavat kolme päivää luvassa oli Föhn-ilmiölle tyypillistä ilmaa: lämpöä, tuulta ja aurinkoa.

Olin alun perin suunnitellut toteuttavani 6-päiväiseksi tarkoitetusta reitistä 5 etappia hieman yhdistellen, sillä kaikki majat olivat viikonloppuisin täynnä. Lopulta päädyin lähtemään kotiin päivää aiemmin kauhean sääennusteen vuoksi: lähdin matkaan maanantaina, ja perjantaina sadetta tulisi – ja tulikin – lähes 30 milliä. Jos voi välttyä litimäräksi kastumiselta, niin mielelläni sen teen, varsinkin kun se sadetakkikin osoittautui hiirensyömäksi.

En silti muuttanut suunnitelmiani juuri mitenkään, vaan rykäisin kolmantena päivänä menemään kahden päivän etapit yhteen putkeen. Tosin menin laakson enkä huippujen kautta. Hieman harmittaa, että skippasin reitin kinkkisimmät ja myös maisemallisesti hienoimmat kohdat, mutta en halunnut ottaa turhia riskejä.

Reitti osoittautui vähän vaativammaksi, kuin olin ajatellut. Toisena ja kolmantena päivänä ylitettiin vaikeita solia, joissa meinasi huipata jyrkässä sorakossa liukastellessa. Olin valinnut jalkineiksi polkujuoksukengät, mikä oli ehkä virhe, sillä vaativimmissa alamäissä nilkkoihin kohdistui aikamoinen lasti. Olisi pitänyt lukea opaskirjan reittikuvaukset tarkemmin! Myös korkeanpaikankammo iski kolmantena päivänä, ja jouduin istahtamaan rinteelle hengittelemään. Sinä päivänä vastaan tuli paljon muitakin yksin reissaavia naisia, ja heidän kanssaan tunnelmista puhuminen todella piristi.

Vaeltaako kukaan yksin?

Olin jotenkin ajatellut, että olisin ainoa yksin Karwendel Höhenwegiä tamppaava tai ainakin ainoa nainen, mutta väärässä olin! Toisen päivän majalla kaikki itsekseen kulkevat oli laitettu aamupalalle samaan huoneeseen, ja meitä oli yli kymmenen, joista kolme naista. Yksi minua 10 vuotta nuorempi saksalaistyttö oli myös samalla reitillä yksin. Hän lueskeli iltaisin otsalampun valossa kirjoja ja vihelteli mennessään – hieno tyyppi! Poluilla itsekseen liikkuvia näkyi vielä enemmän, ja yllätyksekseni juuri vaikeimpana eli kolmantena päivänä vastaan tuli monta naista yksin. Vaihdoin oikeastaan kaikkien kanssa muutaman sanan polun varressa, ja oli superhienoa nähdä, miten naiset valitsevat vaikeita reittejä omille retkilleen.

Nämä kohtaamiset olivat rohkaisevia siksikin, että jokaisen nuoren naisen kanssa jutellessa tunteet tulivat jollain lailla puheeksi. Keskustelimme siitä, mitkä kohdat olivat olleet pelottavia ja miksi, tai miten hienolta tuntuu nähdä toisia kaltaisiaan vieläkin miesvaltaisen urheilun parissa.

Minuun ei mielestäni suhtauduttu lainkaan säälivästi tai kummeksuen, joten rohkenisin sanoa, että yksinvaeltaminen on Alpeilla ihan peruskauraa. Toki enemmän kokeneempien vuorten ystävien parissa, mutta en kohdannut minkäänlaisia negatiivisia asenteita. En positiivisiakaan sen puoleen – yksin luonnossa liikkuminen on ihan normaalia. Sitä paitsi ihminen on osa luontoa, otus muiden joukossa. Sinne vain salamanterien ja gemssien sekaan!

Toteutuivatko huolet ja pelot?

Hermoilin ehdottomasti eniten etukäteen yksinolosta alppimajoilla, joissa syödään ja nukutaan tuntemattomien kanssa. Majoilla on yleensä vähemmän pöytiä kuin seurueita, joten illalliselle tai aamupalalle joutuu/pääsee änkemään toisten pöytiin. Saisinko lukea kirjaa rauhassa? Vai tulisiko minulle yksinäinen olo kaveriporukoiden ja pariskuntien keskellä? Kyselin etukäteen kokemuksia tutulta, joka oli patikoinut Slovenian Mountain Trail -polun enimmäkseen itsekseen aiemmin kesällä ja sain häneltä kullanarvoista rohkaisua.

Jo ensimmäisenä päivänä päädyin iltaruoalle leipzigilaisen pariskunnan kanssa, joiden kanssa ilta meni rattoisasti kaupungin kuulumisia kuullen ja vaelluksista jutellen. (Olen asunut pari vuotta Leipzigissa – tutustu kaupunkiin tästä postauksesta!) Aamuisin luin yleensä itsekseni kirjaa, koska kuulun niihin ihmisiin, joilla kestää heräämisessä vähintään tunti. Sosiaalisuuden kanssa meni juuri niin kuin Slovenian-kokemuksia kerännyt tuttuni kertoi: seuraa löysi aina halutessaan, kuten myös omaa aikaa.

Jo reppureissuaikoinani olin sitä mieltä, että yksin reissatessa päätyy tutustumaan enemmän kanssaihmisiin kuin vaikkapa kumppanin kanssa. Toisinaan kaipaisin enemmän omaa rauhaa ja sooloreissailun hyväksyntää – itsekseen kirjaa lukeva saattaa olla tyytyväinen ilman puolipakotettua juttuseuraa. Yksin ollessa toisten seurasta on vaikeampaa kieltäytyä, kun ei voi käyttää reissukaveria tekosyynä. Esimerkiksi Karwendelin reissun viimeisellä majalla eräs vanhempi mies oli muita huonekavereita enemmän juttutuulella, mutta kukaan meistä kolmesta sooloreissaajasta ei voinut oikein paeta hänen juttujaan pienessä huoneessa muualle kuin podcastin tai e-kirjan pariin.

Itse vaeltaminen yksin tuntui todella mukavalta ja luonnolliselta, vaikka sorruinkin priorisoimaan vauhtia. Olisi pitänyt jäädä nauttimaan maisemista ja auringosta useamminkin! Tästä syttyi kipinä lähteä soolovaellukselle kotikonnuilla Inarissa, jossa vastaan tulee vähemmän porukkaa ja voi majoittua omassa rauhassa teltassa. Jos ei näe juuri näe muita ihmisiä, he eivät ainakaan voi käydä hermoille…

Yksinvaeltamisen suurin oivallus oli se, että huomasin, miten paljon yksinolo vaikuttaa tunteisiin. Vaikeina hetkinä teki mieli vain jäädä kivennokkaan istumaan ja itkemään, mutta parhaina hetkinä itketti onnesta. Upea auringonlasku! Gemssivauvat leikkimässä polulla! Hätäännyn yleensä helposti nälkäisenä, joten pidin tunnin-parin välein lyhyitä evästaukoja. Ongelmia, kuten alhaista verensokeria tai nestehukkaa, on paljon helpompaa ehkäistä kuin korjata.

Alppien eläinystäviä: alppisalamanteri ja gemssi

Olenko valmis yksinvaellukselle?

Oma valmius sooloseikkailuille on todella yksilöllistä, enkä missään nimessä uskalla antaa yleistä ohjeistusta. Jotkut tykkäävät liikkua luonnossa itsekseen lapsesta asti, kun taas toiset tarvitsevat aina toisen ihmisen seuraa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ennen yli yön -reissua pitäisi olla vyön alla jo monta erilaista päiväreissua yksin ja useampi monen yön retki toisten kanssa. Erityisen hyödyllistä on, jos on vaeltanut itseä kokemattomampien kanssa, koska silloin osaa kantaa vastuuta muidenkin jaksamisesta.

Ennen pitempää vaellusta (tai pyöräretkeä sun muuta) voi olla hyödyllistä käydä testaamassa telttaa tai muita yöpymisvarusteita yhden yön retkellä. Alpeilla tätä ei tietty tarvitse, mutta alppimajoista olisi hyvä olla jotakin kokemusta ennen pitkää reissua. Aamu-unisille voi tulla ikävänä yllätyksenä, että huonekaverit räpsäisevät 6.30 valot päälle ja alkavat pakata rinkkoja.

Yksinvaellukselle valmistautuminen

Itsekseen liikkuessa pitää pelata varman päälle aivan kaikessa, ja tämä alkaa reittisuunnittelusta. Yksin ei kannata vetää itseään äärirajoille, vaan valita omaan taitotasoon nähden simppeli reitti ja lyhyempiä päivämatkoja. Täten pysyy toimintakykyisenä eikä altista itseään väsymyksestä tai pelosta johtuville riskeille. Pienetkin loukkaantumiset yksin voivat olla paljon vaarallisempia: jos nilkka taittuu tai tökkää itseään puukolla reiteen tiettömässä erämaassa huonon kuuluvuuden alueella, haveri voi koitua jopa kohtaloksi. Olisi hyvä, että ensimmäiset sooloreissut suuntautuisivat alueelle, jolla liikkuu muitakin retkeilijöitä. Näin apu, tuki ja turva ovat lähellä.

Ennen maastoon lähtemistä on hyvä tietää, miten toimii epämukavissa tilanteissa, kun verensokeri laskee, johonkin sattuu tai matka tuntuu liian pitkältä tai vaikealta. Miten pystyt tsemppaamaan ja lohduttamaan itseäsi tilanteessa, jossa et voi tukeutua kehenkään muuhun? Tästä syystä on hyvä tehdä ensin pitkiä päiväretkiä yksin, että oppii säätelemään omia tunteitaan ja toimintaansa. Jos sinua auttaa pikkupaniikissa mättäälle istahtaminen ja suklaan syönti, niin pakkaa rinkan sivutaskuun herkut jo valmiiksi.

Pakkaamisen suhteen erona muiden kanssa vaeltamiseen on se, että itsekseen pitää kantaa mukana kaikki tarpeellinen. Siispä ensiapulaukun sisältöön ja muihin tarpeellisiin varusteisiin on kiinnitettävä erityisen hyvin huomiota. Suosittelen kaikille mukaan avaruuslakanaa tai emergency bivy -pussia. Jos käy todella köpelösti, niin eipähän ainakaan palellu!

Psst! Jos oikeasti pitkät soolovaelluskokemukset kiinnostavat, suosittelen tutustumaan esimerkiksi Suvin monen kuukauden vaelluksiin ympäri maailmaa.

Oletko ollut vaelluksella yksin – miten meni? Lähtisitkö itseksesi luonnon helmaan? Kommentoi alle tai Muu maa mandariinin Instagramissa!