Meillä on Wienissä suomalais-unkarilainen koti, ja arki on muotoutunut kummankin kulttuurin sekametelisopaksi. Mikä meitä yhdistää ja mikä erottaa, ja miten olemme hioneet toisiamme?
Monikulttuurisista parisuhteista näkee usein juttuja iltapäivälehdissä ja blogeissa, joissa rakkausjutut keikkuvat jopa luetuimpien joukossa. Osa kiinnostuksesta on varmaan skandaalinkäryistä 90 päivää morsiamena -tyyppisen viihteen kulutusta, mutta yhä pienemmäksi käyneessä maailmassa entistä isompi määrä ihmisiä päätyy virittelemään yhteistä elämää ihan eri puolella palloa kasvaneiden tyyppien kanssa.
Niin minäkin. Jaan elämäni ja asuintilani sellaisen ihmisen kanssa, jolla on Unkarin passi ja juuret Budapestissä. Emme kumpikaan ole kansallismielisiä ihmisiä, mutta kutsun häntä tässä postauksessa unkarilaiseksi, vaikka hän on kyllä lähinnä vaikka mitä muuta: pyöräilijä, koodari, eläinten ystävä…
Ja kerran yhteiskuntatieteiden tutkijoita molemmat olemme, niin todettakoon, että tämä postaus on julkaistu unkarilaisen suostumuksella.
Olen ennen unkarilaista asunut saksalaisen miehen kanssa, ja saksalaisen ja minun kulttuurieroista ei olisi saanut edes 10 sekunnin Tiktok-videota. Niitä ei nimittäin ollut. Unkarilaisen kanssakin on enemmän samaa kuin eriä, mutta kyllä tundran ja pustan kasvattien väliltä alkaa eroavaisuuksiakin löytyä. Tässä postauksessa kerron meidän inarilais–budapestiläisen kotitalouden arjesta Wienissä: mitä meillä syödään, mitkä suomalaiset kommervenkit ihmetyttävät unkarilaista ja mitkä unkarilaiset tavat eivät istu suomalaisen ajatuksiin?
Kovin montaa perustavanlaatuista eroa meillä ei onneksi ole, ja kulttuurierot eivät ole tainneet yhtä lukuunottamatta johtaa kiistaan (palataan tähän loppuvastukseen myöhemmin!).
Ruokapolitiikka
Tärkein ensin, eli ruoka! Unkarissa on kuulemma paljon mammanpoikia, jotka eivät osaa itse kokata vaan edellyttävät ruokahuoltoa ja muutakin huushollausta naispuolisilta läheisiltään. Unkarilainen, joka meillä asuu (Kai Lehtisen hienoa ilmausta lainaten) ei onneksi ole tällainen. Kokkailemme kumpikin suht tasapuolisesti: minä vähemmän innokkaasti mutta enemmän rutinoituneesti ja unkarilainen suurella innolla ja opettelunkiilto silmissään. Syömme enimmäkseen aasialaisvaikutteisia kasvissörsseleitä, mutta toisinaan Suomelle tai Unkarille tyypillisempiäkin ruokia. Olen oppinut ihanien unkarilaisten paprikaruokien makuun, ja esimerkiksi kasvismuhennos lecsó ja täytetyt paprikat tuoksuvat meillä keittiössä säännöllisesti.
Unkarilaisella on muuten hauska tapa leikata leivän päälle paprikaa pitkittäinen siivu kerrallaan kuin salamipötköstä, ja hän syö samalla tavalla myös joitakin hedelmiä. Unkarilaisen mielestä minun hedelmän– ja kasviksensyöntitapani ovat sivistymättömiä, ja hän on siinä varmaan oikeassa. En leikkaa persikoita, päärynöitä, tomaatteja sun muita nätisti palasiksi lautaselle, vaan haukkailen kokonaisista hedelmistä palasia.
Virolainen kaverini päivitteli aikanaan, miten hänen kumppaninsa tunkee hapankermaa ihan kaikkialle, jopa puuroon. Enpä silloin tiennyt, että päätyisin myös jakamaan elämäni hapankerma-fanaatikon kanssa. Unkarilainen hapankerma eli tejföl sopii asuinkumppanin mielestä lähes kaikkialle. Ei riitä, että sitä lisätään soppaan ja kastikkeisiin, vaan tyyppi lusikoi sitä pelkästään suoraan purkista kuin jugurttia. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen joutunut jättämään soossin ilman kermaa, kun puolikas tejföl-törppö on maagisesti hävinnyt jääkaapista. Unkarilainen tykkää kaikista hapanmaitotuotteista ja hörppii niitä päivittäin. Toinen hänen itäeurooppalainen suosikkinsa, mutta minun inhokkini, on suolakurkku.
Unkarilainen puolestaan hihittelee keräilyvimmalleni. Kunnon lappilaisena olen tietysti ostanut kotiimme pikku pakastimen, jonne olen raijannut kotipuolesta hilloja ja mustikoita. Lisäksi täytän sitä sienillä ja leivonnaisilla. Unkarilainen käyttää pakastinta vain jääpalojen tekoon, ja siihenkin ainoastaan kesällä. Hän ei myöskään muista, mitä pakastimesta löytyy, koska kodinkone taitaa olla hänelle näkymätön.
Aamupalojen suhteen karsastimme aluksi kumpikin toistemme valintoja: unkarilaisen mielestä puuro näytti inhottavalta, ja minä en halunnut koskea hänen vehnäpullaleipiinsä pitkällä tikullakaan. En tiedä, ovatko vuodet tasoittaneet eroja vai olemmeko laiskistuneet, mutta nykyisin kumpikin hyväksyy sen aamupalan, joka tarjoillaan nenän eteen. Arvostan sitä, että tykkäämme kumpikin syödä kunnon aamupalan – en osaa kuvitella eläväni pelkällä croissantilla lounaaseen asti.
Kodin järjestys
Olen suuri sukkien ystävä ja kenkävihaaja, joten onneksi en ole löytänyt puolisoa sellaisesta kulttuurista, jossa lampsitaan kengät jalassa kaikkialle. Muutenkaan minulla ja unkarilaisella ei ole erimielisyyksiä siitä, mitä huonekaluja tai muuta tavaraa kodissa tarvitaan ja miten niitä käytetään. Olen menettänyt viimeisetkin suomalaisen keittiöjärjestyksen rippeeni ja hankaan nykyisin tiskini pesusienellä ja kuivaan pyyhkeellä ennen kaappiin laittamista. Tai no, suurimman työn meillä onneksi tekee tiskikone.
Asuntomme lämpötilaa ei oikein voi säädellä, ja ehkä hyvä niin, sillä joutuisimme käymään siitä neuvotteluja. Unkarilainen on nimittäin melkein immuuni kylmälle, ja hän piti edellisessä asunnossaan alle 20 asteessa vielä shortseja ja t-paitaa. Viileys ei haittaa minuakaan, mutta sonnustaudun kyllä villakerroksiin. Keskieurooppalaiseen tapaan unkarilainen tykkää tuulettaa ikkunat apposen auki monta kertaa päivässä. Minä sitten kuljen hänen perässään ja suljen ikkunoita, en tosin lämpötilan takia, vaan siksi, että sisälle lentää valon perässä ötököitä.
Siivotessa minulla ja unkarilaisella on vähän eri aseet käytössä. Olen etikan ja ruokasoodan voimaan uskova ituhippi, kun taas unkarilainen on kasvanut mentaliteettiin ”mitä enemmän kloriitti haisee, sitä puhtaampaa tulee”. Olemme tässäkin tulleet toisiamme vastaan, sillä hän on vaihtanut astianpesu- ja pyykkikoneeseen luonnonmukaisemmat tökötit ja minäkin myönnän, että hella puhdistuu paremmin siihen tarkoitetulla aineella.
Arjen kulttuurieroja
Yritin viime vuonna ostaa unkarilaiselle synttärilahjaksi puukon. Kunnon pohjoisen lapsena minulle on lykätty puukko käteen alle kouluikäisenä, ja muistan vuolleeni pikkuisena tikkuja ja keppejä nuotion loimussa. Koska unkarilainen viettää suht paljon aikaa kanssani pohjoisessa ja luonnossa muutenkin, hänellä tulisi olla oma puukko – eihän sellaista aikuista Lapissa ole, jolla ei olisi kunnon puukko vyöllä! Parkkeerasin auton Inarin Karvamarketiksi kutsutun Lahjatalo Näkkäläjärven pihaan ja sanoin, että nyt lähdemme hommaamaan sinulle puukon, saat valita, minkä haluan. Unkarilainen hämmästyi ja kauhistui: mitä hän puukolla tekisi! Kaikkeen, yritin selittää, tulien tekemiseen, makkarakepin vuolemiseen, leivän voiteluun. Unkarilainen pudisteli päätään. Linkkuveitselläkin pärjää tai voi lainata jonkun toisen puukkoa. Hetken tingattuamme lopputulemaksi jäi se, että hienot koivupuukot jäivät Karvamarkettiin ja rahat lompakkoon.
Tänä kesänä puukko-gate jatkui, kun olimme road tripillä Pohjois-Norjassa. Olimme kalastelleet iltapäivän vuonon rannalla niemennokassa ja poikkesimme Altassa huoltoasemalle hakemaan ranskalaisia iltapalaksi. Minulla roikkui vielä puukko vyöllä mättöjä tilatessa, ja tilanne hävetti unkarilaista, koska eihän teräaseita saa tuoda ihmisten ilmoille.
Toinen suomalainen elämän ehto, sauna, ei myöskään alkuun miellyttänyt unkarilaista ollenkaan. Mitä järkeä hikoilla ensin epähygieenisessä kopperossa ja pestä sitten enimmät liat pois, kun voisi käydä vain suihkussa? Hän ei tosin perusta kuuluisista Budapestin kylpylöistäkään, koska niissä kuulemma vain papat pelaavat shakkia haisevassa törkyvedessä. Julkisesti unkarilainen ei ole vieläkään muuttanut kantaansa saunoista, mutta kumma kyllä, hän viihtyy purnaamatta löylyissä ja terassilla ulkosaunallamme Inarissa ja jopa lähtee joskus mukaani Wienin tai Budapestin kylpylä/saunameininkeihin.
Saunasta pääsemmekin sitten siihen ainoaan kulttuurieroon, josta olemme kiistelleet ja jonka ainoa ratkaisu on se, että annamme toisen olla sitä mieltä kuin on. Tämä aihe on alastomuus. Minä olen sekasaunojen ja naku-uintien ystävä, kun taas unkarilainen pitää visusti uimapuvun ja mielellään vähän enemmänkin yllään ja toivoo toisilta samaa. Hän kauhistelee Wienissä Tonavassa alasti uivia ihmisiä, koska toisia ei pitäisi altistaa asioille, joita he eivät halua nähdä. Minusta taas alastomuus on luonnollinen asia, ja varsinkin pikkulapset ovat nähneet naisia yläosattomissa koko siihenastisen ikänsä. (Kunhan alastomuus ei liity julkisella paikalla seksuaalisiin tekoihin.) Siispä muistan aina kotona laittaa kaihtimet alas, ennen kuin vaihdan vaatteet, etten saa moitteita naapureiden altistamisesta siveettömyydelle. Ja unkarilainen suostuu lähtemään saunaan Itävallassa, vaikka joutuukin näkemään enemmän kuin haluaisi.
Unkarilainen turhautuu kesällä toisinaan siitä, että koen pakonomaista tarvetta viettää lämpimät, aurinkoiset päivät ulkona. Hän on tottunut Budapestin loputtoman tuntuisiin hellekesiin, eikä yhden päivän menettäminen tunnu missään. Sitä paitsi ilmastoidussa toimistossa on mukavampaa olla kuin kaupungilla 35 asteen helteellä. Siinä unkarilainen on kieltämättä oikeassa, mutta en voi mitään syyllisyydentunteelle, joka piinaa kesäpäivän ”tuhlaamiseen” työskentelyyn. Kun kesä loppuu, unkarilainen iloitsee viileämmistä ilmoista ja kohtuullisemmista lenkkeilyolosuhteista. Olen joutunut myöntämään, että hän on oikeassa: on mukavampaa kivuta vuorenrinnettä pilvisellä syyssäällä kuin keskellä helleaaltoa.
Olen huomannut, että juhlapäivät ja arkipyhät ovat unkarilaiselle yksi hailee. Jos hän olisi uskonnollinen, asian laita olisi ehkä toinen. Suomessa on minusta enemmän juhlapäiviä, joilla on alun perin muu kuin uskonnollinen merkitys, esimerkiksi juhannus tai vappu. Olen vieraantunut Suomesta sen verran, etten ole enää ylioppilaslakki päässä laittamassa simoja porisemaan, mutta suomalaisille tärkeät päivät aiheuttavat vähän surkua ja fomoa. En ole huomannut, että unkarilainen voivottelisi kansallispäivän tai muun sikäläisen juhlahumun menetystä. Joulua ja uutta vuotta vietämme kumpikin, vähän eri aikaan tai merkeissä tosin. Unkarilaiselle tärkein on joulupäivä, minulle jouluaatto. Uutena vuotena minä olisin valamassa tinaa, kun taas unkarilainen keittää keskiyöllä linssejä.
Siinä, missä minä seuraan Suomen politiikkaa lähinnä lehdistä, unkarilainen katsoo politiikka-aiheisia videoita – Unkarin harvat vapaat mediat tekevät paljon videosisältöä, ja poliitikot ja aktivistit välittävät myös tietoa paljon sitä kautta. Unkarin poliittinen tilanne itkettäisi, jos se ei naurattaisi, ja unkarilainen hihittelee videoille, joissa fanaattiset pääministeri Orbánin tukijat puivat nyrkkiä oppositiomedian toimittajille. Vaalien alla unkarilainen joko lamaantuu tai sisuuntuu, vähän sen mukaan, miten toiveikas tunnelma lähipiirissä on. Kaveriporukka kokoontuu vaali-iltana baariin, jossa on kätevä juoda suruunsa (toistaiseksi) väistämättömän pettymyksen jälkeen. Kotimaansa ulkopuolella asuva unkarilainen joutuu myös kohtaamaan usein toisten päivittelyä Unkarin tilanteesta, mikä turhauttaa häntä.
Loppujen lopuksi meidän arkipäiväisessä Suomi–Unkari-maaottelussa ei tule juuri eroja esiin. Erilaiset tavat tehdä asioita johtavat lähinnä ”ai noinkin voi tehdä” -ihmettelyyn tai korkeintaan ”mitä hittoa tuo nyt taas puuhaa” -päivittelyyn.
Psst! Jos monikulttuuriset suhteet ja deittailu kiinnostavat, luehan Mandariini-Saran on haastattelu Kaksplus-lehdestä hänen ja singaporelaisen puolison suhteesta ja perheen perustamisesta Singaporessa. Johanna on puolestaan kirjoittanut deittailusta Portugalissa ja Heli yllättävistä lomaromansseista ympäri maailmaa.
Kiinnostaisi kuulla kommenteissa, oletko sinä asunut muista kulttuureista tulevien kanssa yhdessä? Millaisia oivalluksia siitä on seurannut?
Sunna on kiertänyt asumassa seitsemässä Euroopan maassa ja asettunut Itävallan Wieniin. Sunna pakoilee oravanpyörää Alpeille, pyöräteille ja löysille maata pitkin -seikkailuille.
Heh, kyllä niitä msmmanpoikia on Suomessakin. Kulttuurierot ovat hauskoja, tosin en ole aivan varma onko kyse aina maiden välisistä kulttuurieroista, vaan siitä, että ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla.