SITTENKIN LUOTU KULKEMAAN? PALUUMUUTTAJAN FIILIKSIÄ SUOMESTA

Suomessa on nyt vierähtänyt vähän reilu puolisen vuotta. Sitä ennen maailmalla kerkesi kulua melkein vuosikymmen. Hetken jo luulin, että se riittäisi, ja ehkä asetuttaisiinkin Suomeen. Mutta nyt alkuhuuma on laskenut, talvi on saapunut, ja kaipuu ulkomaille palannut jälleen kerran – entistäkin kovempana.

Kuuluuko Suomeen Palata?

Vaikka Suomi valikoituikin meille muuttokohteeksi käytännön syiden takia (näistä puhuin enemmän aiemmassa postauksessa), oli mulla myös kieltämättä mielen perukoilla kysymys siitä, josko haluaisin lopulta sittenkin jäädä Suomeen. Olihan siitä jo vuosikaudet, kun viimeksi asustelin täällä. Tässä välissä olin ehtinyt kasvaa aikuiseksi, mennä naimisiin, ja saada lapsenkin. Moni asia oli siis muuttunut, ja mietin, että ehkä ulkomailla asuminen olikin vain vaihe elämässäni ennen omaa perhettä ja aloilleen asettumista – näin moni minulle aikanaan kertoi, kun lähdin alle kakskymppisenä yhden matkalaukun kera Lontooseen opiskelemaan.

Oletus tuntui lähipiirille olevan, että siellä vaan käydään ja sitten palataan koto-Suomeen, ja yleisimpiä kysymyksiä kandin päätyttyä olikin että ”no milloinkas palaat Suomeen?” Tämä kysymys seurasi minua vuosien ajan, kunnes naimisiin mentyäni se vähitellen vaipui taka-alalle Suomi-lomilla käydyissä keskusteluissa tuttujen ja sukulaisten kanssa. Mutta jotenkin se sama kysymys jäi itsellä mielen perukoille kuitenkin pyörimään: kuuluuko mun palata kuitenkin Suomeen? Pitäisikö tänne haluta takaisin? Nämä ajatukset sai mut epäilemään itseäni, vaikka varsin hyvin tiesin, että olin jo lapsesta pitäen halunnut muuttaa muualle, ja lukioikoina suorastaan laskin päiviä Suomesta muuttoon. En edes hakenut yhteenkään Suomalaiseen yliopistoon, niin varma olin siitä, että tänne en jää.

Lapsen saatuani muuttui kuitenkin sekä prioriteetit että koko omakuva. Lähestulkoon kaikki, mitä elämässä olin halunnut ja haaveillut, heitti kuperkeikkaa, ja yhtäkkiä Suomi olikin varteenotettava vaihtoehto asuinmaaksi, vaikka sitä ennen en olisi voinut kuvitellakaan palaavani. Mutta kaikki ylisanat Suomesta lapsien kultaisena maana ja ne vuosia kuunnellut hokemat paluusta iski kerralla päälle. Kun samaan aikaan alkoi suuri itsetutkiskelun aikakausi ja kysymykset siitä, mikä oman identiteetin muodostaa ja mitäs sitä elämässä haluaakaan tehdä ja mikä minusta tulee isona pyöri päässä kaiken aikaa, niin paluumuuttovastarinta mureni. Niinpä täällä sitä ollaan.

Levottomat Jalat

Ensimmäiset kuukaudet oli ihan mainioita: kesä lähestyi, kelit hellivät, ja kiirettä piti raskauden, rempan, ja muun asettumisen kanssa. Kaikkea uutta oli tulossa, ainakin asunto ja vauva. Ei missään kohden ollut edes aikaa pysähtyä miettimään, mitkä omat sisimmät fiilikset oli, kun puolet ajasta tuntui kuin olisi ollut ikuisella Suomi-lomalla ja toisen puolen taas oli katse tiukasti kiinni aikataulutetussa elämässä – lääkäriajoissa, ties missä sähkärin ja putkarin käynneissä, loputtomissa IKEA-visiiteissä ja kaiken maailman virastorumbassa.

Vaan lopulta se ikuisen tuntuinen Suomi-kesä tuli kuin tulikin päätökseensä. Remppa valmistui, muutto uuteen asuntoon tapahtui, toinen lapsi syntyi. Tuli syksy ja talvi, ja oli aika asettua arkeen. Nyt ei oltu enää lomalla eikä kokoaikaisessa puuhaviidakossa. Ja sen rajumpaa laskua arkeen ei olekaan, kun kahden alle 2-vuotiaan kanssa pyörivä perhe-elämä: on uniajat ja ruuanlaitot ja pyykkirumba ja tiskisavotta, on yöheräilyt ja imetyskaaos ja ulkoilut. Ja niin vaan palasi se tuttu, kymmenen vuoden takainen fiilis: nyt jonnekin muualle.

Toki tähän fiilikseen varmasti vaikuttaa juurikin mainittu lapsiperhearki. Ei kai se herkkua olisi missään muuallakaan, ja raskasta aikaa anyways. Ja täällä moni käytännön asia on meidän perheelle paremmin kun vaikkapa Singaporessa oli, eli siinä mielessä ei kaduta. Mutta nyt joulukuun alussa, vuoden pimeimmän ajan lähestyessä ja ulkoilman kylmetessä se sama fiilis ei vaan jätä rauhaan. Sellainen kalvava tunne sisuksissa, että pitäisi päästä liikkeelle. Jonnekin muualle, näkemään jotain uutta, kokemaan jotain, mitä en ole ennen kokenut.

Se, että onko tällainen levottomuus tavallista, ei ole mulle koskaan selvinnyt, mutta itselle tämä tunne on vanha tuttu. Nuorempana luulin, että kyse oli vain siitä, että en sopinut Suomeen, ja että jostain vielä löytyisi se täydellinen kotimaa jonne asettua. Nyt, neljä kotimaata myöhemmin, alkaa pikkuhiljaa valjeta että ehkä se ongelma ei ollutkaan maa, vaan allekirjoittanut. Ehkäpä meikäläistä ei ole vain luotu asettumaan yhtään minnekään, kun parin vuoden sisään tuntuu missä vaan alkavan tuttu muuttokutina, ja neljän vuoden kohdalla se muuttuu jo suorastaan frustraatioksi. Tästä revelaatiosta on erityisesti puolisoni ollut erittäin haltioissaan (not), ja hän lakonisesti onkin tidennut että jos minut on luotu kulkemaan, niin hänet on ilmeisesti nyt avioliiton sitein tuomittu kulkemaan mukana, heh.

Miten Kestää Muuttokutinaa

Vaan eihän se muutto ulkomaille nyt vaan niin käykään – on lapset ja asunto, on puoliso ja kissat. Pitää miettiä tukiverkkoja, päiväkotisysteemejä, koulupakkoja, rokotusaikoja ja viisumeita. Ei voi vain ottaa ja lähteä, ei ainakaan ilman kunnollista suunnitelmaa. Lisäksi mukaan tarvittaisiin jos jonkinlaista tavaraa, jota aikuisporukoissa ei tarvittaisi – pitää miettiä lastensängyt, rattaat, autonistuimet, syöttötuolit ja sitterit. Varsinkin ihan pienten kanssa siinä on rajansa, mitä yhdessä päivässä (tai edes kuukaudessa) saa aikaan – rutiinit ja arjen pyöritys vie niin ultimaattisen paljon huomiota.

Tässä hetkessä on siis pitänyt vain oppia sietämään tätä muuttokutinaa ja rauhoitella levottomia jallkoja. Tehdä vähän introspektiota ja itsereflektiota: mitä minä oikeastaan kaipaan? Mihin tarpeeseen se ulkomaille muutto vastaa? Olisiko jossain muualla realistisesti parempi olla just nyt, ei vaan minulle, vaan meille kaikille? Samaan aikaan tekee mieli vaan pistää ranttaliksi ja lähteä menemään. Toisaalta järki pidättelee: vauva ei edellenkään nuku öitä kunnolla, ja meidän yöunien saldo on usein vaan pari tuntia. Päivät kuluu vuorotellen torkkuen ja edelleenkin puretaan vikoja muuttolaatikoita ja järjestellään varastohyllyjä. Neuvolaan täytyy mennä lähes kuukausittain vauvan rokotuksiin ja muihin tarkistuksiin. Muutto tähän kohtaan vaatisi ehkä sellaisia voimavaroja, joita ei realistisesti ole olemassa.

Nyt on siis vaan pysyttävä täällä, ainakin toistaiseksi. Kuitenkin reissuja voi suunnitella, ja pidempiäkin sellaisia on mielessä nyt kun vauva on jo vähän isompi. Ehkä reissujen myötä meillekin vähän selkiytyy, minne halutaan lopulta asettua ja rakentaa elämää. Tai siis, minne halutaan rakentaa elämää seuraavaksi kolmeksi vuodeksi, hehheh.

Vähän kyllä myös kiinnostaa, onko teillä muilla ulkosuomalaisilla ollut tällaisia fiiliksiä, ja miten niiden kanssa olette oppineet elämään? Jos muutkin transitio-pohdinnat kiinnostaa, niin lisää voi lukea Janinan tänäkesäisestä postauksesta uuden kotimaan etsinnästä täältä tai Helin coaching-kokemuksesta elämän risteyskohdassa täältä. Meitä voi lisäksi seurata instagramissa @muumaamandariini ja minua henkilökohtaisesti @sarafromfinland.